Lundberg Ulla-Lena : Jää

Nuori pappi saapuu Luodolle pienen perheensä kanssa. Perheeseen kuuluu vaimo ja pieni tytär. Venematka saarelle meren keskelle on kestänyt pitkään, mutta vastaanottajat ovat odottaneet yhtä sitkeästi tulijoita kuin matkalaiset perillepääsyä. Väsymys pyyhkiytyy hetkessä papin mielestä, kun hän pääsee perille. Kaikki tuntuu ihastuttavalta: saari, ihmiset siellä, uusi työ. Papin nuori vaimo, Mona, on ilmeisen innostunut hänkin, mutta hänen innostuksensa suuntautuu taloudenhoitoon ja parasta saarelle asettumisessa on pappilan navetta ja kasvimaa. Maanviljelijän tyttärenä Mona panee pappilan viljelykset kukoistamaan ja hankkii karjaa taloudenpidon avuksi. Tarmokkaan vaimonsa rinnalla pappi Petteri vaikuttaa pehmeältä idealistilta, joka uskoo kaikista ihmisistä hyvää ja tarkkailee innolla kaikkea uutta. Ensi-innostukseen tulee pieniä säröjä, kun Mona asettaa oppimansa maanviljelystavat koetukselle ja pappia vastaan tulee saarelaisten jakaantuminen asuinpaikan mukaan eri leireihin. Ihastus ei kuitenkaan haihdu ja Petteri tähtää pastoraalitutkintoonsa mielessään vakituinen paikka syrjäisellä Luodolla.

Kertomus etenee kuulaasti ja kauniisti. Asiat kehittyvät kuin huomaamatta. Tämä pappi ei ole tuomion julistaja, vaan hänen toimintatapansa on lempeä. Hänelle Luoto on raamatullinen maisema. Hän suhtautuu ympäristöönsä ja työhönsä sellaisella intensiteetillä ja valppaudella, että aikaa pienelle, isää ikävöivälle tyttärelle on liian vähän. Tämä koskettaa myös äitiä, joka tuntuu riuskan taloudenhoitonsa ohella tytöstä ankaralta. Postimies edustaa vanhaa pohjoismaista aasa-uskontoa, jossa jumalille uhrataan ja enteet kertovat oikeat toimintatavat. Pappia tämä uskonto ei puhuttele eikä hänen valppautensa ulotu merenkäyntiin.

Huomaan palaavani mielelläni kirjan tapahtumiin ja kertailevani niitä mielessäni. Huolimatta referaatista jää muille lukijoille loppuratkaisun lisäksi paljon kirjasta ammennettavaa: kyläläisten elämä ja henkilökuvat, töiden kuvaus, pastraalitutkinnon suoritus Porvoossa, kahden saaristolaispapin ystävyys...Ulla-Lena Lundberg on osannut kertoa tarinan taiten - onhan hänellä toki pitkä kirjailijan kokemus takanaan. Muistan lukeneeni muitakin hänen kirjojaan. Aiemminkin niitä on ollut palkintoehdokkaiden joukossa. Oli siis nyt jo korkea aika palkita kirjailija ja tämä kirja ansaitsi Finlandia-palkinnon. Pidin kirjasta ja olen kuullut monen muunkin pitävän.

Jouni Hokkanen: Lävistetyt

Alakultturiguru Jouni Hokkanen on kirjoittanut kirjan kehon haltuun ottamisesta. Ei ollut todellakaan mikään unirätti. - Keho kuuluu sielulle, joka asuu sen sisällä. Ei kenellekään muulle, julistaa Fakir Musafar kirjan esipuheessa. Hokkanen puolestaan on sitä mieltä, että  keho on väline ja leikkikalu, jonka avulla on mahdollista löytää uusia ulottuvuuksia ja syvyyttä elämään ja olemiseen. Kuulostaa ihan hienolta. Hokkanen saa pisteitä myös perehtyneisyydestään alaan. Olen kuitenkin syvästi hämmentynyt tavoista, joilla näihin uusiin ulottuvuuksiin kurkotetaan. Hokkaselle osallistuminen samanistiseen suspensiorituaaliin toi hänen tutkimusmatkaansa todellista historian siipien havinaa. Minusta taas tuntuu, että tiedonjanoni alkoi ehtyä siinä vaiheessa, kun luin suspension tarkoittavan toimitusta, jossa osallistuja nostetaan ilmaan roikkumaan kehoon lävistetyistä lihakoukuista. Turha muorin on kakoa. Kysehän on modernista  primitivismistä, joka perustuu luonnonkansojen siirtymäriitteihin. Nykytekniikka luo niin ällistyttäviä mahdollisuuksia alan kehittämiseen, että parasta unohtaa koko juttu. Mutta tulipahan luettua.

William Shakespeare: Pericles

Pericles oli aikoinaan hyvin suosittu näytelmä, joka poistettiin teattereiden ohjelmistoista klassismin tultua muotiin 1600-luvulla. Siitä kun puuttuivat kaikki tärkeät elementit eli eheys, selkeys ja kuulaus. Pahinta oli, että se oli epäsiveellinen. Noinkohan? Sehän on päinvastoin moraalin korkeaveisu, kertomus perheestä, jonka niin kauneus, viisaus kuin oikeamielisyyskin vain vahvistuivat vaikeuksissa. Ja ne porttola-kohtaukset! Viktoriaanisen ajan eliitti taisi elää kuplassa, johon katuojan löyhkä ei päässyt tunkeutumaan. Mutta, mutta… Minäkin tukin nenäni tosiasioilta tarinan taustalla. Nautin vain riemastuttavasta vuoropuhelusta ja realismista, jolla Willie asiaan paneutuu. Pultti, jonka tehtävänä on hankkia taloon tuoretta lihaa, on sitä mieltä, että kun hän on kerran neuvotellut paistin vartaaseen, voisi hän myös veistää siitä palasen. Vaan eihän se käy, koska Pericleen tytär on, kuten jo kuulimme, erittäin kova luu. Näytelmässä on myös onnellinen loppu, siis mitä parhainta lohtuhuttua tänäänkin meille, jotka emme ole yhtä kirkasotsaisia kuin Pericles ja hänen perheensä. Tarinankertoja Gowerin sanoin: …Jos te, kauan jälkeeni syntyneet, älynlahjoin suuremmin hyväksytte runot vanhuksen, hänen riimeillään suotte hetken mieltänne miellyttää, elonliekkini toivoisin syttyvän, iloksenne valoaan levittävän… Mielihyvin, hyvä Gower.

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja

Puoliakaan en ymmärtänyt, mutta silti pidin ihan vimpan päälle Esko Valtaojan Kaiken käsikirja-opuksesta. Ihmettelyn puolelle meni tekijä itsekin monesti ja tunnusti, ettei tiedä lopullisia vastauksia, oli sitten kysymys maailman synnystä tai ihmisen kehityksestä. Paitsi Homo sapiens, viisas ihminen, on Valtaoja myös meidän muidenkin lailla Homo erraneous, erehtyvä ihminen, mutta mikä parasta, hän on Homo ludens, leikkivä ihminen. Ja niin sitä mennään tähtitieteen professorin, tieteen popularisoijan ja taidegallerian puksun matkassa sata lasissa kaukaisista galakseista Blomposin luoliin, koukataan välillä historiaan ja palataan sitten taas takaisin nykypäivään.
Tietoa on nyt paljon enemmän kuin Leonardo da Vincin aikana. Siksi tämä tieteen ja taiteen moniottelija pystyi käyttämään sen kaiken hyväkseen. Onko minulla alitajuinen pyrkimys hallita omaa pientä tietämystäni ripustamalla hänen saavutuksistaan kertova iso juliste seinälleni? Mutta nyt kun tietoa on kahmalokaupalla, mitä sillä teemme? - Parempaa maailmaa, uskoo Valtaoja.
 - Olen halunnut innostaa sinua ajattelemaan, en kertoa sinulle mitä ajatella. Näihin sanoihin päättyy tämä hengästyttävä teos. Siinä pyrkimyksessä Valtaoja onnistuu. Pääni on nyt kuin kusiaispesä.

Ala-Harja Riikka: Maihinnousu

Finlandia-ehdokkaat pyörivät ainakin lukijoiden takaraivossa, sillä tämäkin kirja oli ehdokkaana. Kirja sai julkisuutta jo aiemmin syksyllä. Silloin kiisteltiin siitä, mitä kirjailijalla on oikeus käyttää fiktion pohjana.

Maihinnousun maisema on Normandian rannikko Ranskassa. Päähenkilö Julie elää kriisien keskellä: aviomiehellä on toinen nainen ja 8-vuotias tytär sairastuu leukemiaan. Rankkojen syöpähoitojen aikana on keskityttävä lapsen hyvinvointiin, vaikka  avioliitto natisee ja rikkoutuu. Töitä Normandian maihinnoususta kertovana oppaana Julie jatkaa, minkä ehtii ja pystyy.Kun pahin on ohi, ei kaikki olekaan vielä ohi, vaan elämä jatkuu ja tuo uusia vaikeuksia, ehkä arkisempia, muttei helppoja kuitenkaan.
Lauseet ovat lyhyitä, kieli töksöttelee tuskaisena kuin päähenkilön ajatus ei jaksaisi pitemmälle.  Hyvä näin, mutta melko yllätyksettömäksi ja ohueksi jäi kirjan anti. Tuntui kuin olisin jo lukenut kirjan, kun olin niitä lehtijuttuja silmännyt aiemmin. Ihmetellä täytyy, jos Halonen tämän valitse voittajaksi.

Juha Seppälä: Mr. Smith

Olisin ollutkin hämmästynyt, jos olisin nähnyt Seppälän tönöttämässä kukkapuska sylissään Finlandia-ehdokkaiden julkistamistilaisuudessa. Mies, jonka jo kymmeniä vuosia vanhan kuvan päivittäminen on ollut sitkeässä, ei tunne tarvetta lähteä kaivelemaan napanöyhtäänsä julkisuudessa. Mutta se vimma, jolla hän uusimmassa kirjassaan hyökkää koko nykyistä maailmanmenoa vastaan, saa täyden hyväksyntäni. Ei sen puoleen, etteikö puliveivareita olisi ollut ennenkin, eikä Seppälän Mr. Smith niistä vähäisin. Ei kirjailijan tarvitse analysoida tekstiään, hän vain kirjoittaa, koska se on hänen luontonsa. Hänen sisäinen tekstinkäsittelynsä naputtaa, vaikka hirsipuuhun oltaisiin viemässä.Teksti puhukoon puolestaan, painosmääristä tai kirjailijasta itsestään viis, on Seppälän viesti. Ota tai jätä. Ja minähän otan joka ikinen kerta. Seppälän tylyä tyyliä en voi sanoa rakastavani, mutta koukussa siihen olen. Joku arvostelija sanoikin jotain siihen suuntaan, että Seppälä raahaa ruhjoutuvaa lukijaansa armottomasti tarinansa läpi. Siinä se peijakas on mestari. Hypätkää menoon mukaan, jos arvelelette kuntonne kestävän. Ja se, kenestä tulee Finlandia-voittaja, on yks hailee.

Maarit Verronen: Vanhat kuviot

Maarit Verronen ei ole koskaan noussut mitenkään erityisesti esille. Finlandia-ehdokkaaksi hänen kirjansa on valittu kahdesti ja muitakin palkintoja on ropsahdellut. Arviot ovat kauttaaltaan hyviä, mutta mikään kirja ei ole nostanut suurta hälyä. Laadukasta tekstiä ja mielenkiintoisia aiheita Verrosella kuitenkin piisaa.

Tänä vuonna ilmestynyt novellikokoelma Vanhat kuviot on kiehtova sekoitus tosielämän oloisia kertomuksia ihmisistä, joille elämän varjopuolet ovat tulleet aurinkopuolta tutummiksi. Kirjailija on ilmiselvästi näiden reppanoiden puolella. Outotapaiset ja näköiset ressukat osoittautuvat muita viisaammiksi ja moraalisemmiksi. Verronen osoittaa sen niin vähin elein, että kertomuksista ei tule saarnaa, mutta silti ei jää epäselväksi, kuka on oikeasti  hyvä ja tuoreesti ajatteleva, enemmän ihminen. Näin myös nimikertomuksessa Vanhat kuviot, jossa hyvä saa jonkin verran palkkaa ja ehkä pahakin. Köyhissä oloissa kasvaneen ja lyönteihin tottunut Gary saa kuvausryhmän jäsenistä esiin ominaisuuksia, joita myötätuntoonsa tuudittautuneet kuvaajat eivät uskoneet itsellään edes olevan: alistamista ja julmuutta.

Verrosen kerronta vie usein fantasiaan, mutta näissä tarinoissa pysytään todellisuudessa juuri ja juuri. Tämä rajamaasto mahdollisen ja mahdottoman välillä tekee novelleista kiehtovaa luettavaa. Eikä totisesti tee pahaa sekään, että kirjailijalla on oikeasti sanottavaa.