Doris Lessing: Ihon alla

En olisi arvannut, että yli viisisataa sivua muistelmaa minulle vieraasta lapsuus-nuoruusympäristöstä pitää otteessaan. Niin vain kävi Doris Lessingin Ihon alla : omaelämänkerran ensimmäisen osan kohdalla. Teos kattaa vuodet 1919-1949. Onhan kirjailija toki arvioitu Nobelin arvoiseksi, joten muistelultakin sopii odottaa jotain. Kerronta on värikästä, ympäristö- ja henkilökuvaus vetävää ja osuvaa. Lessing analysoi hienosti esim. vanhempiensa pyrkimyksiä ja kohtaloa. Lukiessani sitä suomeksi englanninkielisessä ympäristössä Afrikassa, sain kirjasta nimiä puille ja eläimille: helmikana, jakaranda... Tylsin osio kirjassa oli nuoruuden järjestöelämän kuvaus, mutta kattoihan poliittinen aktiivivaihe ison osan Lessingin nuoruutta.

Paratiisi ei taida sittenkään olla ihan nurkan takana

Nobelisti Mario Vargas Llosa oli jäädä minulle vähän sellaiseksi hyvää päivää kirvesvartta-kokemukseksi luettuani puoleen väliin Maytan tarinaa. Epäonnisen vallankaappausyrityksen kuvaus, jossa käytäntö ja teoria ottavat yhteen päät kolisten, ei jaksanut pitää vanhan rouvan mielenkiintoa yllä loppuun asti. Mutta kuinkas sitten kävikään Paratiisi on nurkan takana-teoksen kanssa. 550 vimmaisesti suollettua sivua kahdesta ah niin erilaisesta, mutta yhtä kutsumustietoisesta ihmisestä, taidemaalari Paul Gauguinista ja hänen isoäidistään Flora Tristanista oli melkoinen lukukokemus. Pelkään sen panevan etsimään ainakin Gauguinista vielä lisää tietoa, mutta tuskin sentään hätistävän haudalleen. Halu tietää ja kokea enemmän ja syvemmin käy vielä päinsä, jos hauta on Kööpenhaminan liepeillä kuten Karen Blixenin, mutta Tahitille on turhan pitkä ja kuoppainen taival. Mutta että pääsisi pällistelemään Gauguinin tauluja ja lunttaamaan omista muistiinpanoistaan, miten Llosan luovuus läpivalaisee niiden syntyhistoriaa! Olisi se onnea. Paratiisi on nurkan takana on leikki, jota lapset leikkivät eri puolilla maailmaa. Flora ja Paul uskoivat sen olevan heti seuraavan nurkan takana eli sitkun. Eihän homma siten toimi, mutta päämääräänsä pyrkiessään kumpikin eli täydesti ja intohimoisesti niin kauan kuin eli. Flora rakensi työläisten ja naisten paratiisia, Paul etsi barbariaa ilman sosiaalisia tai moraalisia paineita. Llosa kertoo heidän tarinansa sulauttaen faktan ja fiktion niin saumattoman sileästi toisiinsa, että lukijan on turha pohtia, miten kaikki ihan aikuisten oikeasti tapahtui. Uskoisin myös, että Sulamit Hirvaksen suomennos tekee oikeutta espanjankieliselle alkuteokselle.

Riikka Pulkkisen Totta puhuttelee

Hotkin Riikka Pulkkisen toisen romaanin, Totta-teoksen, tuntien niskassani varausjonon painon. Siksi analyysi jääköön. Riittäköön toteamus, että johan on tyttö 30-vuotiaaksi kypsän oloinen. Ja sanantaitajana aivan omannäköinen.

Franny ja Zooey eli apua narsismiin

J.D. Salingerin Franny ja Zooey tuntui ensin vähän, että hei, missäs nyt mennään. Mutta sitten olin älyävinäni, että narsismistahan tässä on kysymys. Siis minä, minä, minä ja toisista viis. Raamattunsa lukeneille ja "hoida leiviskääsi"- opetuksen sisäistäneille tekstissä ei ole mitään uutta, mutta vähänkin narsismiin päin oleville sangen terveellistä luettavaa. Eli jos kerran olet niin tavattoman etevä ja pätevä, että kuvittelet voivasi lakaista tietä edelläsi käyttämäll lähimmäisiäsi varsiluutana, niin tartu välillä Frannyn ja Zooeyn tarinaan. Istu pyrstöllesi ja pidä tuumaustuokio. Ainakin minä olin hetken hiljaa, kun Zooey sai saarnansa loppuun ja kysyi Frannylta, että etkö sinä tiedä, kuka se Lihava Rouva todellisuudessa on? - Kuule Franny. Se on Kristus. Kristus eikä kukaan muu. Varsinainen evankelista tämä Salinger, joka muistetaan parhaiten teoksestaan Sieppari ruispellossa.

Juha Siro : Marilynin hiuspinni

Mies ja vaimo elävät melko tavallista elämää: matkustavat, keskustelevat, käyvät ravintoloissa syömässä, teatterissa. Mies on vetäytynyt eläkkeelle liike-elämästä ja nainen työskentelee kirjastossa;)
Mies yrittää kirjoittaa isoisänsä tarinaa, mutta kovin hankalasti se käy. Marilyn kiinnostaa myös ja vaimo ruokkii kiinnostusta näyttely- ja luentovihjein. Marilynin ja Norma Jeanin kautta pohditaan identiteettiä: onko meillä oma minä vai muiden mielikuva meistä? Oliko Marilynillä? Kenen elämää oikein elämme?
Kiinnostava kirja, kiinnostavia kysymyksiä, mutta miksi ihmeessä Vaimo ja Mies ja Nainen! Miksei Maija ja Matti ja Liisa. Yleisnimetty päähenkilö on kuin taulu Nimetön 1, Nimetön 2 jne. Onneksi Marilynillä oli kaksi nimeä ja pinni!

Kimpassa Gavaldan tapaan

Anna Gavaldan Kimpassa on vahvistanut hänen asemaansa ranskan nykykirjallisuuden kärkinimenä, jonka teosten julkaisuoikeudet on myyty jo kolmeenkymmeneen maahan. Puhutaan jopa gavaldamaniasta, eikä määre aivan ilman katetta ole, sen kertovat jo Ähtärinkin kirjaston varausjonot. Oma apu oli paras, eli lähimmästä kirjahyllystä napattu Kimpassa oli juuri sellainen kuin pelkäsinkin, unta korville ja sitten mukaan erittäin epätavallisen, mutta silti ihan uskottavan kommuunin elämäään. Ei Paulette hullu ole, hänen aikansa vain on kulumassa umpeen. -Kyllähän sitä nyt elää pitää, kannustaa hänen ystävänsä Yvonne. Uskalluksesta on kysymys Pauletten lisäksi muidenkin kommuunin jäsenten eli Frankin, joka tuntuu olevan kiroilevan siilin inkarnaatio samoin kuin Camillen, joka on aivan totaalisesti eksyksissä itsensä kanssa puhumattakaan honkkelista, mutta ah, niin aatelisesta ja estoisesta Phibertistä. Siinäpä soma seurakunta, joka aikansa yrittää selvitä edes joten kuten, mutta lopulta huomaa, että hei, voisihan tämän toisinkin hoitaa. Ja kuten Frank toteaa, ei heillä ole mitään menetettävää, koska heillä ei ole mitään. Silti lukija ahmii jokaisen repliikin naurun ja itkun kupliessa kurkussa ja miettii, että tuon sakin kanssa olisi mukava hengailla. Sitä paitsi Frank vähättelee. Heillä on toisensa, ja se on paljon, paljon enemmän kuin monella muulla. Pliisuako? Ei. Sen oivaltaminen on lopulta tärkeintä koko hommassa. Gavaldan teksti soljuu kepeästi, kipeästi ja kirpeästi, sitä täytyy saada lisää.

Äidin pikku pyöveli

Claire Castillonin Äidin pikku pyöveli tuijottaa minua pistävin ja tietävin silmin. Ei auta,vaikka litistän sen kansiensa väliin ja tungen pinon alimmaiseksi. Hus, sanon sille, ja se hymyilee "kuin olisi niellaissut puukon". Siinä missä Stephen Kingin laskelmoitu kauhu ainoastaan pitkästyttää, Castillonin henkilöt tulevat iholle ja sen alle alitajunnan mustia pohjamutia pöyhimään. Rakkaus ilmenee lukuisin eri tavoin, eikä se aina ole kaunista, vihjataan jo kirjan esitteessä. Teksti on kuvottavan uskottavaa, aivan varmasti on olemassa noin vinksahtaneita ihmisiä, mutta enhän minä ole koskaan edes ajatellut noin hirveitä tekeväni. Vai olenko sittenkin? Äidin pikku pyöveli on karmeaa luettavaa, mutta jollain kumman tavalla se ei tunnu ahdistavalta, vaan vapauttavalta. Ellei tunne itseään aivan täydelliseksi äidiksi tai tyttäreksi, voi Castillonin tekstistä jopa nauttia. "Hänen tekisi mieli lyödä minut tohjoksi ja samalla häntä kauhistuttaa ajatus siitä, että tappaisi minut." Äitikö niin sanoi vai tytär? Samantekevää. Paras vain tunnustaa tosiasiat eli ihan aikuisten oikeesti kaikkea sitä sattuu. Ja sehän sattuu.