Leena Lehtolainen kuuluu dekkaristiemme kärkikaartiin, pärjännee varmaan ihan hyvin skandinaavisten kirjoittajasiskojensa joukossa. Minusta hyvään dekkariin kuuluu jonkin ajankohtaisen (joskus ehkä ajattomankin) aiheen käsittely, kyllä nyky-yhteiskunnassamme aiheita eli ongelmia riittää käsiteltäviksi. Tässä kirjassa se on maahanmuuttajat ja ristiriidat, joita väkisinkin syntyy, kun eri kulttuureista ja uskonnoista tulevat ihmiset yrittävät elää rinta rinnan. Lisäksi sotaa käyvistä maista pakolaisina tulleilla ihmisillä voi olla todella rankkoja kokemuksia takanaan. Tällaisiakin asioita dekkareissa voidaan käsitellä, yhteiskunnallinen rikosromaani lienee nimitys tälle alalajille.
Täällä maalla maahanmuutajiin liittyviin ongelmiin ei törmää päivittäin, mutta pääkaupunkiseudulla se lienee arkipäivää. Tulevaisuudessa ehkä täälläkin.
Kelvollinen tarina, hyvin kirjoitettu, mielenkiintoiset taustat, siitähän syntyy luettava kirja.
maanantai 14. helmikuuta 2011
maanantai 24. tammikuuta 2011
Michael Beardin seurassa viihyy
Ian McEwanin romaani Polte kertoo Michael Beardista, jolla käy kuumana niin pää kuin kupeet. Nobelpalkinto ja viisi avioliittoa kertovat alustavasti, mikä on homman nimi. Mutta Beard ei ole koskaan tyytyväinen, hän painaa kuin riivattuna eteenpäin katastrofista toiseen. Miten sellaiseen tyyppiin voi tykästyä, joka puhuukin etupäässä fotosynteesistä ja sen soveltamisesta energiantuotantoon. Jotenkin sitä vaan ihan ahnehtii tekstiä, vaikka ei aina ymmärrä siitä höytysen pöläystä. Selitys löytyy McEwanin kykyvystä "mennä henkilöidensä ihon alle ja pääkopan sisälle". Beardia seuraa lumoutuneena kuin pillerinpyörittäjää, joka uurastaa elämänsä lantakasassa. Beard on kalju, lyhyt ja lihava, mutta fiksu. Miehen seurassa viihtyy, vaikka tuskin häntä sentään naapurikseen haluaisi.
Jane Austenin ja Seth Grahame-Smithin epäsäätyinen suhde
Schildtsin kustantama Ylpeys ja ennakkoluulo ja Zombit pisti silmään lähinnä karmealla kansikuvallaan. Klassinen rakkaustarina yhdistettynä väkivaltaan! Minkä ihmeen sopan Grahame-Smith oli kokannut? Takakannessa vakuutettiin sen olevan todellinen makupala nykyaikaiselle lukijalle. Siis minulle? Tunsin kuitenkin itseni fossiiliksi rämpiessäni siinä tappaiskeitossa. Huumoripläjäys oli, kun zombit ahmivat kukkakaaleja luullessaan niitä ihmisaivoiksi. Kirja on käännetty jo 24 kielelle ja siitä on tulossa myös elokuva. Siitä vaan nauttimaan, jos vatsa kestää. No jotain ideaahan tässä täytyy olla, tuumin ja tartuin Austenin parisataa vuotta sitten ilmestyneeseen originaaliin. Se toimii yhä kirpeänä kannanottona englantilaisen maalaisaatelin tyhjänpäiväiseen luokkatietoisuuteen. Rakastavaisia hyppyytetään kuin jojoja, mutta sehän kuuluu asiaan. Sujuvastihan G-S onnistuu soluttautumaan Austenin maailmaan, mutta silti hänen suosionsa hämmästyttää yhtä lailla kuin iltapäivälehtien taito tehdä otsikoita. Vanhaa rouvaa ihastutti varsinkin hänen tapansa kuvata Elisbethin ja Darcyn suhteen alkua. Austenin mukaan se tapahtui Pemberleyn kauniissa puistossa, mutta G-S paljastaa myös miksi. Siis siksi, että Darcyn housut istuivat niin hyvin hänen perienglantilaisista paikoistaan.
sunnuntai 9. tammikuuta 2011
Mario Vargas Llosa : Tuhma tyttö
Tuhma tyttö esiintyy ensin Limassa perulaisille teini-ikäisille valloittavana chilettärenä yhdessä sen talon tyttären kanssa, jossa hänen äitinsä on keittäjänä. Pojat kilpailevat suosiosta, kunnes tekaistu murre paljastuu ja chiletär katoaa.
Yllätyksekseen tarinan kertoja tapaa chilettären aikuistuttuaan Pariisissa. Tyttö on marxilais-leniniläisessä koulutetuksessa, valmistautumassa tekemään Perussa vallankumouksen. Pariisilaista ystäväänsä Paulia auttaakseen UNESCO:n palveluksessa kääntäjänä toimiva kertoja järjestelee näille tuleville sisseille asuntoja halvoista hotelleista ja elää lyhyen romanssin ex-chilettären kanssa.
Myöhemmin kertoja kuulee tytön olevan kuubalaisen vallankumousjohtajan rakastajatar.
Ylen hämmästyneenä kertoja vuosia myöhemmin tapaa tytön UNESCO:n virkamiehen vaimona Pariisissa, entistä kauniimpana ja houkuttavampana ja myös halukkaana uusiin seikkailuihin. Kertoja rakastaa naista, joka heittäytyy aina uusiin seikkailuihin suuremman rikkauden perään ja muistaa vanhaa ystäväänsä silloin, kun asiat eivät suju tai hän on suorastaan vaikeuksissa. Tuhma tyttö jättää selittelemättä monta kertaa kertojan, joka lohduttautuu uppoutumalla kääntäjän ja tulkin työhönsä, joka vie hänet eri puolille maailmaa. Tyttö kyllästyy myös miehiin, joiden rikkauden jakaminen sisältää ikäviä velvoitteita.
Kirjassa liikutaan paikasta ja kulttuurista toiseen: Lima, Pariisi, Lontoo, Tokio, Wien, Helsinki. Kuvaus on tarkkaa ja todentuntuista; maailma on läsnä. Tuhman tytön seikkailu tässä Mario Vargas Llosan samannimisessä kirjassa pitää kuitenkin jännitettä yllä. Se tekee sen jopa niin hyvin, ettei kirjaa tahdo malttaa laskea käsistään . Samalla lukija joutuu pohtimaan ikuisia kysymyksiä onnesta, rikkaudesta ja rakkaudesta. Kirjassa on myös hieno sivutarina Pariisiin adoptoidun lapsen murtautumisesta autistisesta puhumattomuudesta.
Upea teos, jota tulee ikävä, kun sen on lukenut.
Yllätyksekseen tarinan kertoja tapaa chilettären aikuistuttuaan Pariisissa. Tyttö on marxilais-leniniläisessä koulutetuksessa, valmistautumassa tekemään Perussa vallankumouksen. Pariisilaista ystäväänsä Paulia auttaakseen UNESCO:n palveluksessa kääntäjänä toimiva kertoja järjestelee näille tuleville sisseille asuntoja halvoista hotelleista ja elää lyhyen romanssin ex-chilettären kanssa.
Myöhemmin kertoja kuulee tytön olevan kuubalaisen vallankumousjohtajan rakastajatar.
Ylen hämmästyneenä kertoja vuosia myöhemmin tapaa tytön UNESCO:n virkamiehen vaimona Pariisissa, entistä kauniimpana ja houkuttavampana ja myös halukkaana uusiin seikkailuihin. Kertoja rakastaa naista, joka heittäytyy aina uusiin seikkailuihin suuremman rikkauden perään ja muistaa vanhaa ystäväänsä silloin, kun asiat eivät suju tai hän on suorastaan vaikeuksissa. Tuhma tyttö jättää selittelemättä monta kertaa kertojan, joka lohduttautuu uppoutumalla kääntäjän ja tulkin työhönsä, joka vie hänet eri puolille maailmaa. Tyttö kyllästyy myös miehiin, joiden rikkauden jakaminen sisältää ikäviä velvoitteita.
Kirjassa liikutaan paikasta ja kulttuurista toiseen: Lima, Pariisi, Lontoo, Tokio, Wien, Helsinki. Kuvaus on tarkkaa ja todentuntuista; maailma on läsnä. Tuhman tytön seikkailu tässä Mario Vargas Llosan samannimisessä kirjassa pitää kuitenkin jännitettä yllä. Se tekee sen jopa niin hyvin, ettei kirjaa tahdo malttaa laskea käsistään . Samalla lukija joutuu pohtimaan ikuisia kysymyksiä onnesta, rikkaudesta ja rakkaudesta. Kirjassa on myös hieno sivutarina Pariisiin adoptoidun lapsen murtautumisesta autistisesta puhumattomuudesta.
Upea teos, jota tulee ikävä, kun sen on lukenut.
tiistai 28. joulukuuta 2010
Pizza di Myllykoski
Don Juho on pizzerian omistaja Kymijoen partaalta. Hän on hullaantunut Mafian toimista, verisistä tarinoista ja elokuvasitaateista. Päähenkilö taas on A, toimittaja Palermosta, joka on saanut italialaiselta järjestöltä ehdotuksen, josta ei voi kieltäytyä.
Jari Järvelä tuo lukijan eteen jälleen kerran jotain sellaista, joka kouluttaa lukijaa ja pitää häntä otteessaan pitkään. Zombien tarina jää elämään, teksiti kummittelee lukijan mielessä ja jälleen kerran Järvelä tekee lähtemättömän vaikutuksen .
Italialainen A on kuitenkin rauhan mies. Hän käy töissä pizzeriassa, hän paistaa kuralätkiä, joita tässä kummallisessa maassa kutsutaan pizzoiksi ja hän tarkkailee suomalaista elämänmenoa huuli pyöreänä. Hänellä on ikävä Italiaan, eikä hän löydä tästä maasta mitään, mikä helpottaisi hänen oloaan.
Hän käy katselemassa suomalaista jalkapalloa lumisateisella kentällä, raportoi peleistä, mutta kukaan ei vastaa hänelle, eikä mitään julkaista. Suomalaiset pelit ovat irrationaalista säheltämistä ja absurdia jalkapallon kioskikirjallisuutta. A tuntee elävänsä Ylämaassa, jossain kummallisessa fantasia-valtiossa, jossa kaikki tapahtuu kuin tarussa sormusten herrasta.
Kirja kehittyy vähitellen Don Juhon kehityskertomukseksi. Järvelä on rakentanut tarinan ja juonen yksityiskohdat aika visuaalisiksi, joten ihmettelen, jos kukaan elokuvaohjaaja ei kiinnostu siitä, kuinka kymenlaaksolainen hulivili yhdentyy Eurooppaan, käyttää hyväkseen vahvuuksiaan ja lopulta pääsee parrasvaloihin suomalaisena selviytyjänä.
Don Juho on mies, joka leikkelee sanomalehdestä korvikerahaa lompakkoon pelkästään siksi, että haluaa nähdä, millaiseksi Alamaan konnilla naama menee, kun keikka kusee. Don Juho on mies, joka luokittelee naiset tarpeen vaatiessa sahatavaran vientiluokituksen mukaan. Hän on mies, joka silmää räpäyttämättä pystyy loihtimaan elokuvan toimintakohtauksen pizzatäytteiden avulla. Don Juho on Honkajoki, Koskelan Jussi ja Raidin komisario Jansson, kaikki samassa persoonassa.
Don Juho elää ehkä elokuvakliseiden värittämässä maailmassa, hän ehkä ei pysty muuttamaan historian pyörää, mutta hänen ystävyytensä ja uteliaisuutensa vie lukijan suomalaisen miehen sisimpään. Kaikkea tätä tarkkaillaan himmentimen kautta.
Kun teksti sitten etenee tarpeeksi pitkälle, Järvelä marssittaa esille tämän Iiriksen, vahvan naisensa, joka elää miesten kummallisessa maailmassa, tarkkailee kaikkea, mutta lopulta ottaa ohjat käsiinsä ja selviytyy kaikesta. Rööri kiipeili kattojen päällä, Miinalan joella seikkaili toinen vahva nainen ja lähes jokaisessa Järvelän tekstissä miehiä ja heidän tekemisiään ohjaa joku, johon ensin rakastutaan, mutta johonka lopulta on pakko suhtautua myös toisin.
Järvelän kirjallisuudessa on vain yksi pieni vika. Kun se uutuus tänään nyt tuli ahmittua yhdellä kertaa, seuraavaa joutuu odottamaan taas vuoden.
Jari Järvelä tuo lukijan eteen jälleen kerran jotain sellaista, joka kouluttaa lukijaa ja pitää häntä otteessaan pitkään. Zombien tarina jää elämään, teksiti kummittelee lukijan mielessä ja jälleen kerran Järvelä tekee lähtemättömän vaikutuksen .
Italialainen A on kuitenkin rauhan mies. Hän käy töissä pizzeriassa, hän paistaa kuralätkiä, joita tässä kummallisessa maassa kutsutaan pizzoiksi ja hän tarkkailee suomalaista elämänmenoa huuli pyöreänä. Hänellä on ikävä Italiaan, eikä hän löydä tästä maasta mitään, mikä helpottaisi hänen oloaan.
Hän käy katselemassa suomalaista jalkapalloa lumisateisella kentällä, raportoi peleistä, mutta kukaan ei vastaa hänelle, eikä mitään julkaista. Suomalaiset pelit ovat irrationaalista säheltämistä ja absurdia jalkapallon kioskikirjallisuutta. A tuntee elävänsä Ylämaassa, jossain kummallisessa fantasia-valtiossa, jossa kaikki tapahtuu kuin tarussa sormusten herrasta.
Kirja kehittyy vähitellen Don Juhon kehityskertomukseksi. Järvelä on rakentanut tarinan ja juonen yksityiskohdat aika visuaalisiksi, joten ihmettelen, jos kukaan elokuvaohjaaja ei kiinnostu siitä, kuinka kymenlaaksolainen hulivili yhdentyy Eurooppaan, käyttää hyväkseen vahvuuksiaan ja lopulta pääsee parrasvaloihin suomalaisena selviytyjänä.
Don Juho on mies, joka leikkelee sanomalehdestä korvikerahaa lompakkoon pelkästään siksi, että haluaa nähdä, millaiseksi Alamaan konnilla naama menee, kun keikka kusee. Don Juho on mies, joka luokittelee naiset tarpeen vaatiessa sahatavaran vientiluokituksen mukaan. Hän on mies, joka silmää räpäyttämättä pystyy loihtimaan elokuvan toimintakohtauksen pizzatäytteiden avulla. Don Juho on Honkajoki, Koskelan Jussi ja Raidin komisario Jansson, kaikki samassa persoonassa.
Don Juho elää ehkä elokuvakliseiden värittämässä maailmassa, hän ehkä ei pysty muuttamaan historian pyörää, mutta hänen ystävyytensä ja uteliaisuutensa vie lukijan suomalaisen miehen sisimpään. Kaikkea tätä tarkkaillaan himmentimen kautta.
Kun teksti sitten etenee tarpeeksi pitkälle, Järvelä marssittaa esille tämän Iiriksen, vahvan naisensa, joka elää miesten kummallisessa maailmassa, tarkkailee kaikkea, mutta lopulta ottaa ohjat käsiinsä ja selviytyy kaikesta. Rööri kiipeili kattojen päällä, Miinalan joella seikkaili toinen vahva nainen ja lähes jokaisessa Järvelän tekstissä miehiä ja heidän tekemisiään ohjaa joku, johon ensin rakastutaan, mutta johonka lopulta on pakko suhtautua myös toisin.
Järvelän kirjallisuudessa on vain yksi pieni vika. Kun se uutuus tänään nyt tuli ahmittua yhdellä kertaa, seuraavaa joutuu odottamaan taas vuoden.
sunnuntai 26. joulukuuta 2010
Max Manner vauhdissa
Tunnustan olevani dekkareiden suurkuluttaja. Ilman "unirättiä" en sänkyyn mene. Mutta, mutta... Max Mannerin uusin 72h oli kyllä niin tujua tavaraa, että en todellakaan usko tarvitsevani enempää tätä lajia. Kyllä kirjoittaminen Mannerilta sujuu, ei siinä mitään, mutta tarvitaanko todella näin paljon väkivaltaa ja kuolemia, jotta romaani "murtautuisi pohjoismaisen trillerigenren kuumimpaan ytimeen"? Kun ruvetaan mässäilemään näillä asioilla, niin vanhan rouvan mielipide on, että joku tolkku hommassa pitäisi olla. Entistä poliisia Annika Malmia tulee surku, jos kohta muutakin porukkaa, jota Manner riepottelee kolmen jäätävän kylmän vuorokauden aikana niin Suomessa, Ruotsissa, Norjassa kuin Venäjälläkin. Mutta jos pitää vauhdista ja vaarallisista tilanteista, niin siitä vaan. Itse taidan ottaa loiventavat Rex Stoutin seurassa.
perjantai 10. joulukuuta 2010
Mikko Rimminen : Nenäpäivä
Onks kaikki okei?
Irma lähtee Helsingistä Keravalle hakemaan ilmaista huonekasvia ilmoituksen perusteella, mutta eksyy väärään rappuun. Kun hän tulee soittaneeksi Jokipaltioiden ovikelloa, tekeytyy hän kulutustottumuksia kyseleväksi tutkijaksi. Seuran kaipuu saa hänet jatkamaan kyselyjä, vaikka asiat sotkeutuvat koko ajan yhä pahemmin. Irman elämää ei helpota poikakaan, joka soittelee, kauppaa autoaan Irman käyttöön, koska hänen on lähdettävä pitemmäsi aikaa matkalle.
Irma on hellyttävän hyväntahtoinen ja kirjailija saa lukijan toivomaan päähenkilölle parempaa kuin näyttää olevan luvassa. Lähes kaikki kirjan henkilöt on kuvattu reppanoiksi, jotka koheltavat yksin tai kaksin, mutta eivät halua pahaa kenellekään - paitsi tietysti Hätilän kamala tytär, jolla onkin tasapaino-ongelmia. Silloin tällöin joku muistaa välittää ja kysyä otsikon kysymyksen.
Rimmisen kieli on nautinnollista. Teksti vilisee uusia, ymmärrettäviä suomen kielen sanoja: rouva huohalsi retkiltään, puhelin inisteli ja ynisteli, aprikooseilin, mielenjuolle.. ja vanhoja sanoja uudesti oivallettuina: huokailla herraparatkoonia. Mielestäni kielenkäyttö on raikasta ja upeaa.
Välillä - kaiken itkettävän sotkeutumisen ja surkeuden keskellä on pakko nauraa ääneen eli huumoria, lämmintä ilottelua löytyy.
Vaikka pidin todella paljon Pulkkisen Finlandia-ehdokaskirjasta, ansaitsi tämä kyllä voiton.
Irma lähtee Helsingistä Keravalle hakemaan ilmaista huonekasvia ilmoituksen perusteella, mutta eksyy väärään rappuun. Kun hän tulee soittaneeksi Jokipaltioiden ovikelloa, tekeytyy hän kulutustottumuksia kyseleväksi tutkijaksi. Seuran kaipuu saa hänet jatkamaan kyselyjä, vaikka asiat sotkeutuvat koko ajan yhä pahemmin. Irman elämää ei helpota poikakaan, joka soittelee, kauppaa autoaan Irman käyttöön, koska hänen on lähdettävä pitemmäsi aikaa matkalle.
Irma on hellyttävän hyväntahtoinen ja kirjailija saa lukijan toivomaan päähenkilölle parempaa kuin näyttää olevan luvassa. Lähes kaikki kirjan henkilöt on kuvattu reppanoiksi, jotka koheltavat yksin tai kaksin, mutta eivät halua pahaa kenellekään - paitsi tietysti Hätilän kamala tytär, jolla onkin tasapaino-ongelmia. Silloin tällöin joku muistaa välittää ja kysyä otsikon kysymyksen.
Rimmisen kieli on nautinnollista. Teksti vilisee uusia, ymmärrettäviä suomen kielen sanoja: rouva huohalsi retkiltään, puhelin inisteli ja ynisteli, aprikooseilin, mielenjuolle.. ja vanhoja sanoja uudesti oivallettuina: huokailla herraparatkoonia. Mielestäni kielenkäyttö on raikasta ja upeaa.
Välillä - kaiken itkettävän sotkeutumisen ja surkeuden keskellä on pakko nauraa ääneen eli huumoria, lämmintä ilottelua löytyy.
Vaikka pidin todella paljon Pulkkisen Finlandia-ehdokaskirjasta, ansaitsi tämä kyllä voiton.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)