Jane Austenin ja Seth Grahame-Smithin epäsäätyinen suhde

Schildtsin kustantama Ylpeys ja ennakkoluulo ja Zombit pisti silmään lähinnä karmealla kansikuvallaan. Klassinen rakkaustarina yhdistettynä väkivaltaan! Minkä ihmeen sopan Grahame-Smith oli kokannut? Takakannessa vakuutettiin sen olevan todellinen makupala nykyaikaiselle lukijalle. Siis minulle? Tunsin kuitenkin itseni fossiiliksi rämpiessäni siinä tappaiskeitossa. Huumoripläjäys oli, kun zombit ahmivat kukkakaaleja luullessaan niitä ihmisaivoiksi. Kirja on käännetty jo 24 kielelle ja siitä on tulossa myös elokuva. Siitä vaan nauttimaan, jos vatsa kestää. No jotain ideaahan tässä täytyy olla, tuumin ja tartuin Austenin parisataa vuotta sitten ilmestyneeseen originaaliin. Se toimii yhä kirpeänä kannanottona englantilaisen maalaisaatelin tyhjänpäiväiseen luokkatietoisuuteen. Rakastavaisia hyppyytetään kuin jojoja, mutta sehän kuuluu asiaan. Sujuvastihan G-S onnistuu soluttautumaan Austenin maailmaan, mutta silti hänen suosionsa hämmästyttää yhtä lailla kuin iltapäivälehtien taito tehdä otsikoita. Vanhaa rouvaa ihastutti varsinkin hänen tapansa kuvata Elisbethin ja Darcyn suhteen alkua. Austenin mukaan se tapahtui Pemberleyn kauniissa puistossa, mutta G-S paljastaa myös miksi. Siis siksi, että Darcyn housut istuivat niin hyvin hänen perienglantilaisista paikoistaan.

Mario Vargas Llosa : Tuhma tyttö

Tuhma tyttö esiintyy ensin Limassa perulaisille teini-ikäisille valloittavana chilettärenä yhdessä sen talon tyttären kanssa, jossa hänen äitinsä on keittäjänä. Pojat kilpailevat suosiosta, kunnes tekaistu murre paljastuu ja chiletär katoaa.

Yllätyksekseen tarinan kertoja tapaa chilettären aikuistuttuaan Pariisissa. Tyttö on marxilais-leniniläisessä koulutetuksessa, valmistautumassa tekemään Perussa vallankumouksen. Pariisilaista ystäväänsä Paulia auttaakseen UNESCO:n palveluksessa kääntäjänä toimiva kertoja järjestelee näille tuleville sisseille asuntoja halvoista hotelleista ja elää lyhyen romanssin ex-chilettären kanssa.
Myöhemmin kertoja kuulee tytön olevan kuubalaisen vallankumousjohtajan rakastajatar.

Ylen hämmästyneenä kertoja vuosia myöhemmin tapaa tytön UNESCO:n virkamiehen vaimona Pariisissa, entistä kauniimpana ja houkuttavampana ja myös halukkaana uusiin seikkailuihin. Kertoja rakastaa naista, joka heittäytyy aina uusiin seikkailuihin suuremman rikkauden perään ja muistaa vanhaa ystäväänsä silloin, kun asiat eivät suju tai hän on suorastaan vaikeuksissa. Tuhma tyttö jättää selittelemättä monta kertaa kertojan, joka lohduttautuu uppoutumalla kääntäjän ja tulkin työhönsä, joka vie hänet eri puolille maailmaa. Tyttö kyllästyy myös miehiin, joiden rikkauden jakaminen sisältää ikäviä velvoitteita.

Kirjassa liikutaan paikasta ja kulttuurista toiseen: Lima, Pariisi, Lontoo, Tokio, Wien, Helsinki. Kuvaus on tarkkaa ja todentuntuista; maailma on läsnä. Tuhman tytön seikkailu tässä Mario Vargas Llosan samannimisessä kirjassa pitää kuitenkin jännitettä yllä. Se tekee sen jopa niin hyvin, ettei kirjaa tahdo malttaa laskea käsistään . Samalla lukija joutuu pohtimaan ikuisia kysymyksiä onnesta, rikkaudesta ja rakkaudesta. Kirjassa on myös hieno sivutarina Pariisiin adoptoidun lapsen murtautumisesta autistisesta puhumattomuudesta.

Upea teos, jota tulee ikävä, kun sen on lukenut.

Pizza di Myllykoski

Don Juho on pizzerian omistaja Kymijoen partaalta. Hän on hullaantunut Mafian toimista, verisistä tarinoista ja elokuvasitaateista. Päähenkilö taas on A, toimittaja Palermosta, joka on saanut italialaiselta järjestöltä ehdotuksen, josta ei voi kieltäytyä.

Jari Järvelä tuo lukijan eteen jälleen kerran jotain sellaista, joka kouluttaa lukijaa ja pitää häntä otteessaan pitkään. Zombien tarina jää elämään, teksiti kummittelee lukijan mielessä ja jälleen kerran Järvelä tekee lähtemättömän vaikutuksen .

Italialainen A on kuitenkin rauhan mies. Hän käy töissä pizzeriassa, hän paistaa kuralätkiä, joita tässä kummallisessa maassa kutsutaan pizzoiksi ja hän tarkkailee suomalaista elämänmenoa huuli pyöreänä. Hänellä on ikävä Italiaan, eikä hän löydä tästä maasta mitään, mikä helpottaisi hänen oloaan.

Hän käy katselemassa suomalaista jalkapalloa lumisateisella kentällä, raportoi peleistä, mutta kukaan ei vastaa hänelle, eikä mitään julkaista. Suomalaiset pelit ovat irrationaalista säheltämistä ja absurdia jalkapallon kioskikirjallisuutta. A tuntee elävänsä Ylämaassa, jossain kummallisessa fantasia-valtiossa, jossa kaikki tapahtuu kuin tarussa sormusten herrasta.

Kirja kehittyy vähitellen Don Juhon kehityskertomukseksi. Järvelä on rakentanut tarinan ja juonen yksityiskohdat aika visuaalisiksi, joten ihmettelen, jos kukaan elokuvaohjaaja ei kiinnostu siitä, kuinka kymenlaaksolainen hulivili yhdentyy Eurooppaan, käyttää hyväkseen vahvuuksiaan ja lopulta pääsee parrasvaloihin suomalaisena selviytyjänä.

Don Juho on mies, joka leikkelee sanomalehdestä korvikerahaa lompakkoon pelkästään siksi, että haluaa nähdä, millaiseksi Alamaan konnilla naama menee, kun keikka kusee. Don Juho on mies, joka luokittelee naiset tarpeen vaatiessa sahatavaran vientiluokituksen mukaan. Hän on mies, joka silmää räpäyttämättä pystyy loihtimaan elokuvan toimintakohtauksen pizzatäytteiden avulla. Don Juho on Honkajoki, Koskelan Jussi ja Raidin komisario Jansson, kaikki samassa persoonassa.

Don Juho elää ehkä elokuvakliseiden värittämässä maailmassa, hän ehkä ei pysty muuttamaan historian pyörää, mutta hänen ystävyytensä ja uteliaisuutensa vie lukijan suomalaisen miehen sisimpään. Kaikkea tätä tarkkaillaan himmentimen kautta.

Kun teksti sitten etenee tarpeeksi pitkälle, Järvelä marssittaa esille tämän Iiriksen, vahvan naisensa, joka elää miesten kummallisessa maailmassa, tarkkailee kaikkea, mutta lopulta ottaa ohjat käsiinsä ja selviytyy kaikesta.

Rööri kiipeili kattojen päällä, Miinalan joella seikkaili toinen vahva nainen ja lähes jokaisessa Järvelän tekstissä miehiä ja heidän tekemisiään ohjaa joku, johon ensin rakastutaan, mutta johonka lopulta on pakko suhtautua myös toisin.

Järvelän kirjallisuudessa on vain yksi pieni vika. Kun se uutuus tänään nyt tuli ahmittua yhdellä kertaa, seuraavaa joutuu odottamaan taas vuoden.

Max Manner vauhdissa

Tunnustan olevani dekkareiden suurkuluttaja. Ilman "unirättiä" en sänkyyn mene. Mutta, mutta... Max Mannerin uusin 72h oli kyllä niin tujua tavaraa, että en todellakaan usko tarvitsevani enempää tätä lajia. Kyllä kirjoittaminen Mannerilta sujuu, ei siinä mitään, mutta tarvitaanko todella näin paljon väkivaltaa ja kuolemia, jotta romaani "murtautuisi pohjoismaisen trillerigenren kuumimpaan ytimeen"? Kun ruvetaan mässäilemään näillä asioilla, niin vanhan rouvan mielipide on, että joku tolkku hommassa pitäisi olla. Entistä poliisia Annika Malmia tulee surku, jos kohta muutakin porukkaa, jota Manner riepottelee kolmen jäätävän kylmän vuorokauden aikana niin Suomessa, Ruotsissa, Norjassa kuin Venäjälläkin. Mutta jos pitää vauhdista ja vaarallisista tilanteista, niin siitä vaan. Itse taidan ottaa loiventavat Rex Stoutin seurassa.

Mikko Rimminen : Nenäpäivä

Onks kaikki okei?
Irma lähtee Helsingistä Keravalle hakemaan ilmaista huonekasvia ilmoituksen perusteella, mutta eksyy väärään rappuun. Kun hän tulee soittaneeksi Jokipaltioiden ovikelloa, tekeytyy hän kulutustottumuksia kyseleväksi tutkijaksi. Seuran kaipuu saa hänet jatkamaan kyselyjä, vaikka asiat sotkeutuvat koko ajan yhä pahemmin. Irman elämää ei helpota poikakaan, joka soittelee, kauppaa autoaan Irman käyttöön, koska hänen on lähdettävä pitemmäsi aikaa matkalle.
Irma on hellyttävän hyväntahtoinen ja kirjailija saa lukijan toivomaan päähenkilölle parempaa kuin näyttää olevan luvassa. Lähes kaikki kirjan henkilöt on kuvattu reppanoiksi, jotka koheltavat yksin tai kaksin, mutta eivät halua pahaa kenellekään - paitsi tietysti Hätilän kamala tytär, jolla onkin tasapaino-ongelmia. Silloin tällöin joku muistaa välittää ja kysyä otsikon kysymyksen.
Rimmisen kieli on nautinnollista. Teksti vilisee uusia, ymmärrettäviä suomen kielen sanoja: rouva huohalsi retkiltään, puhelin inisteli ja ynisteli, aprikooseilin, mielenjuolle.. ja vanhoja sanoja uudesti oivallettuina: huokailla herraparatkoonia. Mielestäni kielenkäyttö on raikasta ja upeaa.
Välillä - kaiken itkettävän sotkeutumisen ja surkeuden keskellä on pakko nauraa ääneen eli huumoria, lämmintä ilottelua löytyy.
Vaikka pidin todella paljon Pulkkisen Finlandia-ehdokaskirjasta, ansaitsi tämä kyllä voiton.

Doris Lessing: Ihon alla

En olisi arvannut, että yli viisisataa sivua muistelmaa minulle vieraasta lapsuus-nuoruusympäristöstä pitää otteessaan. Niin vain kävi Doris Lessingin Ihon alla : omaelämänkerran ensimmäisen osan kohdalla. Teos kattaa vuodet 1919-1949. Onhan kirjailija toki arvioitu Nobelin arvoiseksi, joten muistelultakin sopii odottaa jotain. Kerronta on värikästä, ympäristö- ja henkilökuvaus vetävää ja osuvaa. Lessing analysoi hienosti esim. vanhempiensa pyrkimyksiä ja kohtaloa. Lukiessani sitä suomeksi englanninkielisessä ympäristössä Afrikassa, sain kirjasta nimiä puille ja eläimille: helmikana, jakaranda... Tylsin osio kirjassa oli nuoruuden järjestöelämän kuvaus, mutta kattoihan poliittinen aktiivivaihe ison osan Lessingin nuoruutta.

Paratiisi ei taida sittenkään olla ihan nurkan takana

Nobelisti Mario Vargas Llosa oli jäädä minulle vähän sellaiseksi hyvää päivää kirvesvartta-kokemukseksi luettuani puoleen väliin Maytan tarinaa. Epäonnisen vallankaappausyrityksen kuvaus, jossa käytäntö ja teoria ottavat yhteen päät kolisten, ei jaksanut pitää vanhan rouvan mielenkiintoa yllä loppuun asti. Mutta kuinkas sitten kävikään Paratiisi on nurkan takana-teoksen kanssa. 550 vimmaisesti suollettua sivua kahdesta ah niin erilaisesta, mutta yhtä kutsumustietoisesta ihmisestä, taidemaalari Paul Gauguinista ja hänen isoäidistään Flora Tristanista oli melkoinen lukukokemus. Pelkään sen panevan etsimään ainakin Gauguinista vielä lisää tietoa, mutta tuskin sentään hätistävän haudalleen. Halu tietää ja kokea enemmän ja syvemmin käy vielä päinsä, jos hauta on Kööpenhaminan liepeillä kuten Karen Blixenin, mutta Tahitille on turhan pitkä ja kuoppainen taival. Mutta että pääsisi pällistelemään Gauguinin tauluja ja lunttaamaan omista muistiinpanoistaan, miten Llosan luovuus läpivalaisee niiden syntyhistoriaa! Olisi se onnea. Paratiisi on nurkan takana on leikki, jota lapset leikkivät eri puolilla maailmaa. Flora ja Paul uskoivat sen olevan heti seuraavan nurkan takana eli sitkun. Eihän homma siten toimi, mutta päämääräänsä pyrkiessään kumpikin eli täydesti ja intohimoisesti niin kauan kuin eli. Flora rakensi työläisten ja naisten paratiisia, Paul etsi barbariaa ilman sosiaalisia tai moraalisia paineita. Llosa kertoo heidän tarinansa sulauttaen faktan ja fiktion niin saumattoman sileästi toisiinsa, että lukijan on turha pohtia, miten kaikki ihan aikuisten oikeasti tapahtui. Uskoisin myös, että Sulamit Hirvaksen suomennos tekee oikeutta espanjankieliselle alkuteokselle.