Kun vihdoin tartuin Asko Sahlbergin teokseen He, tiesin heti, että tällä kaverilla on oma ja vahva kertojan ääni. Toimittaja, kustantaja ja hanslankari, joka lapsesta asti oli ollut tietoinen omasta kutsumuksestaan, elää ja kirjoittaa nyt Göteborgissa suojeltuun lehtoalueeseen rajoittuvan tonttinsa perälle kunnostamassaan pikkumökissä. Ensimmäinen kaunokirjallinen teos, Pimeän ääni, ilmestyi vuonna 2000 ja tällä haavaa viimeisin, He, 2010. Hänen tekstiään on kehuttu milloin sillanpääläisistä adjektiiveistaan, milloin shakespearelaisiin mittoihin yltävästä kuvauksestaan, mutta myös moitittu eettisiä kompia tai pannukakkuja lukijan silmille heitteleväksi mukafilosofiksi. Otapa tuosta nyt sitten selvä! Minähän otin. Ja pidin ottamastani. He on kertomus Suomen sodan jälkeisistä tapahtumista maatalossa, jossa perheen keskeiset jännitteet alkavat vähitelle purkautua. Samalla pulpahtelee pintaan tapahtumia, joista "sillä tavalla täällä aina on asioista puhuttu; sanotaan jotakin, kun tarkoitetaan vallan muuta." Janna Kantola Helsingin Sanomissa tajusi oleellisen piirteen Sahlbergin tavassa työskennellä. - Hän on kirjoittanut pienen taideteoksen, jonka lauseita voi kehystää.
Lukiessa ei voikaan ravata sivulta toiselle kuin kirjan hullu hevonen, vaan on ehdittävä nauttia kertojan tavasta kuvata ihmisiään, joita vastatuuli tuntuu jatkuvasti röpyttävän.
Se oma ääni on muuten mystinen juttu. Kun avasin radion aamuvarhaisella, kuulin luettavan jotain romaania. Pakko olla Elina Hirvosta, ajattelin, ja niinhän se oli. Ja minimittakaavassakin homma pätee. Kaupunginvaltuuston kokousjutustakin tutut väittivät aikoinaan tunnistaneensa tekijän!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti