Dekkarien ihmeellinen maailma (osa 1)

Yleisimpiä yleistyksiä ovat kommentit sellaiset kuten, että en koskaan lue dekkareita tai sarjakuvia tai käy oopperassa. Mikäs siinä. Ilmankin tulee toimeen. Mutta kun niissä kaikissa on hyviä ja huonoja, eivätkä ne hyvätkään kaikki voi kaikkia miellyttää. En minäkään jaksa Fingerporista innostua, on vähän mielestäni tekijällä tyylitaju hukassa, mutta Lassi ja Leevi on ihan jees. Nokkimalla kulttuurin pientareelta omimman näköiset dekkarijyvät, tulee aina välillä ihan pullea olo. Hesarikin todistaa, että etnodekkari on nousussa. Hyviä esimerkkejä ovat Sujata Masseyn Japanin tai Qiu Xiaolongin Kiinan kulttuureista kertovat romaanit. Tulee kutiseva olo, että näitä juttuja haluaa rapsuttaa vielä pintaa syvemmältä. Ja ei kun taas kirjastoon! Robert van Gulikin tuomari Dee punoo partaansa omassa hyllyssäni, mutta Tony Hillermanin intiaanireservaatin sympaattiset konstaapeli Jim Cheen ja komisario Joe Leaphornin käyn nappaamassa aina kynkkääni, kun haluan kokea autiomaan auringonlaskun heidän kanssaan. Agatha Cristien ja Dashiel Hammetin väliin mahtuu yhtä ja toista mielenkiintoista, jopa tajuntaa laajentavaa luettavaa. Sarja jatkuu.