Nousiainen Miika: Metsäjätti

Miksei tämä kirja ole Finlandia-ehdokkaiden joukossa, ihmettelin lukiessani, nauraessani ja melkein itkiessäni. Kirjaa ei malttanut kesken heittää kuin pakon edessä, mutta sitten en enää päässytkään mukaan. Hyydyinkö minä vai kirjailija ihan viime sivuilla? Kun ratkaisuja kerrotaan, eivät yllätyksetkään yllätä ja nauru loppuu kokonaan.

Siitä huolimatta tämä on ehdottomasti lukemisen ja nauttimisen arvoinen kirja. On hyvä varata kuuloetäisyydelle joku, jolle voi lukea parhaita paloja ääneen. Pienen Törmälän kylän suurin työnantaja on puunjalostustehdas, joka on antanut elannon kyläläisille jo ennen kvartaalitalouden aikaa. Nykyisten työläisten isät muistetaan; juopottelut ja perheenkuritukset. Paikkakunnalta on kauppakorkean kautta noussut herrakastiin Pasi, joka saa tehtäväkseen saneerata yrityksen. Paras kaveri Jussi on tehtaalla töissä, mutta entisten kujeiden aika on jäänyt kauas taakse. Elämä tarjoaa uusia haasteita, joihin aikuisten miesten pitäisi pystyä vastaamaan. Kerronta etenee sekä 2000-luvulla että 1980-luvulla ja vuorotellen Jussin ja Pasin näkökulmasta.

Kyllä Nousiainen osaa kirjoittaa juuri niin, että se koskettaa. Kirjan henkilöt elävät, tapahtumat etenevät pakottamatta ja itku ja nauru niin lähekkäin - se on parasta.

Huotarinen Vilja-Tuulia : Valoa valoa valoa

Finlandia Junior -voittajaksi 2011 valittiin tämä kirja, joka kertoo kuolemasta , masennuksesta, yksinäisyydestä , erilaisuudesta ja rakkaudesta.

Kertoja on Mariia Ovaskainen, 14-vuotias tyttö, joka katuu alulle panemaansa juorua kouluun ilmestyneen uuden tytön,  Mimin huumeiden käytöstä. Juorussa ei ole perää, mutta sen kumoaminen ja Mimin ja Mariaan keskinäisen ystävyyden syntymisen esteenä se aluksi on. Kunnes ystävyyden yritys kasvaa rakkaudeksi ja Mimistä tulee kertojalle tärkein. Mimi on erilainen, köyhä  ja vailla äitiä. Hän elää isoäitinsä ja omasta mielestään uhrautuvan tätinsä kanssa. Kun isoäiti kuolee, Mimillä ei ole enää montakaan syytä elää.

Runoilijana paremmin tunnetun Huotarisen kieli on tässäkin kirjassa kuin säkeitä, vaikkakin taitavasti naamioitu en-minä-osaa-kirjoittaa -selityksiin. Vähitellen siihen pääsin sisälle ja kipeän kaunis tarina kantaa. Vaan miksi nuorten kirjojen rakkaus vaatii rinnalleen kuoleman? Se on raju loppu satuiälle.

Liksom Rosa : Hytti nro 6

Juna kiitää kohti itää ja kaikki odottavat aamua...
Junamatka Moskovasta Ulan Batoriin, Mongoliaan, joka kirjan oppaana toimivan henkilön mukaan on rakentanut Venäjälle kaikki instituutiot, katkaissut venäläisten moraalisen selkärangan ja iskostanut venäläisiin epäluulon ilmapiirin. Eletään 1980-lukua Neuvostoliitossa ja suomalainen tyttö toteuttaa haavettaan suuresta junamatkasta. Matkatoverikseen hän saa nelikymppisen venäläismiehen, joka tarvitsee naisia ja votkaa. Kirjan päähenkilöitä, samassa hytissä matkaavia ei nimetä, mutta Moskovaan ja menneisyyteen jäävät sivuhenkilöt kantavat nimeä. Virkistävää, ettei Liksom kirjoita kuten opetetaan: nimi antaa painoarvon henkilölle. Vai onko kyse samasta ilmiöstä kuin junan lähtiessä, jolloin junassa olijasta tuntuu, että maisema liikkuu?
Luonnonkuvaus on upeaa, vaikka maisema kevättalven Siperiassa ei olekaan. Viima tunkee lukijan puseroon samoin kuin lukija voi tuntea lakanoiden tärkit ja maistaa suolakurkun maun. Liksom osaa kuvata myös ihmisiä - nimenomaan kuvata eikä selittää. Toisiaan vaivoin sietävä matkapari keskustelee (tai mies puhuu), nukkuu, syö ja kulkee välillä radan varren kaupungeissa. Mitään ei alleviivata, mutta kaikki paljastuu, myös tytön matkan tarkoitus viimein.
Kuinka ihmeessä kirja herättää halun kokea viikkoja kestävä junamatka Siperian halki??

Ahava Selja: Eksyneen muistikirja

Olen ottanut käsiini minulle aiemmin tuntemattoman kirjailijan teoksen. Nimi houkutti ja mustavalkoinen, vähän sekava kansi kai koukutti. Kirjailija on dramaturigi, nuori, asunut joitakin vuosia Lontoossa ja nyt Porvoossa. Kyseessä on Ahavan esikoisromaani. Aiemmin hän on kirjoittanut kuunnelman, tv-sarjan ja elokuvien käsikirjoituksia.

Kirjassa Anna menettää muistiaan, vähitellen ja osin traagisten tapahtumien kautta. Kerronta on uskottavan tuntuista. Ensin unohduksia on vähän ja sattumanvaraisesti, ehkä samanverran kuin kenellä tahansa. Sitten asiat sotkeentuvat pahemmin: kotletit palvat hellalla, reitti kotiin unohtuu. Kuitenkin loppu on seesteisen selkeä.

Ihailen kirjoittajia, jotka menevät vähäväkisten ihmisten nahkoihin. Uskottava kuvaus muistisairaudesta henkilön sisältäpäin nähtynä on kiinnostava ja arvokas lukukokemus.