Olin jo päättänyt pitää hetken suuni supussa ja päätöstä tuki myös vistani, joka on sekaisin kuin Tempakan Liisan mekko. Mutta kun sain luettua rahattoman ja passittoman Eero Jokelan monivaiheisen kotimatkan Kööpenhaminasta koti-Suomeen, muutin mieleni. Ihan pakko saada kertoa, miten Skiftesvikin merimiesslangilla höystetty teksti pitää pihdeissään. Hassuinta on, että vaikka sitä ei ymmärrä, sen muka tajuaa jollain ihmetasolla. Jokelan kotimatka on täynnä vastuksia ja romuttuvia haaveita. Vuotava kaljaasi ajaa lopulta karille Perämerellä, sen lastina olleet "avustustavarat" eivät käy kaupaksi ja entinen tyttöystäväkin on niin entinen että. Mutta Jokela ei anna periksi. Haasteet hän ottaa vastaan mukisematta ja löydettyään vihdoin sopivan ankkuripaikan, niin kääntää telegrammin asentoon dead slow ahead ja siinä se. Tai siis ei ihan. Lukija joutuu toisenkin kerran pyyhkimään suolavesiroiskeita silmistään, niin holtittomasti tuntuvat romaanin henkilöiden kompassien neulat välillä pyörivän. Pienten ihmisten sympaattisena kuvaajana Skiftesvik on ykkösluokkaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti