Horace McCoyn romaani Ammutaanhan hevosiakin ilmestyi vuonna 1935. Teos on vähemmän tunnettu kuin sen pohjalta 70-luvulla tehty elokuva, joka sekin on lainattavissa kirjastostamme. En ole nähnyt elokuvaa, enkä tajunnut pehmeäkantista pokkaria silmäillessäni, että edessä olisi sydäntä särkevä sukellus inhimillisen alennuksen pohjamutiin. Siis jo yli seisemänkymmentä vuotta sitten sekoiltiin aivan aidossa BB-hengessä. Silloin tanssittiin maratontansseja, nyt pyllyillään poreammeessa, mutta sama kaiku on askelten. Kun elämänarvot ovat menneet sekaisin kuin Tempakan Liisan mekko, on julkisuuteen päästävä hinnalla millä hyvänsä.
McCoyn mestarillinen teksti vaikuttaa nykylukijaan kuten se vaikutti aikanaan Jean-Paul Sartreen, jonka mielestä McCoy oli ensimmäinen amerikkalainen eksistentialisti. Ei niin, että amerikkalaiset itse olisivat häntä arvostaneet. Ei sillä arvostelukyvyllä eikä niillä elämänarvoilla. Pieneen suureen romaaniin on Peter von Bagh kirjoittanut omat ansiokkaat reunamerkintänsä, jotka alkavat Clifford Odetsin ajatuksella siitä, että elämässä pitäisi olla hitunen arvokkuutta. Niitä, joiden elämässä sitä ei ole, ei ole syytä halveksia, ainoastaan sääliä. Sen opin McCoylta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti