Khaled Hosseini: Leijapoika

Khaled Hosseinin esikoisromaani Leijapoika on vuodelta 2003, siitä on tehty myös elokuva. Khaled Hosseini on Kabulissa syntynyt, vuonna 1980 diplomaattivanhempiensa kanssa Yhdysvaltoihin paennut, nykyään Kaliforniassa toimiva lääkäri.

 Amir ja Hassan ovat afganistanilaisia poikia, taustojensa eroista huolimatta parhaat ystävykset, he lennättävät leijoja yhdessä. Amirin isä on rikas mahtimies, Hassan taas palvelijan, hazaran poika. Tämä ero vaikuttaa heidän ystävyyteensä, herra ja palvelija, ystävinä he eivät voi olla tasaveroisia.

Julma väkivallanteko muuttaa kaiken. Ystävyys ja petturuus kulkevat rinnakkain. Amir kantaa syyllisyyttä koko ikänsä, lopulta hän saa mahdollisuuden ”olla taas hyvä”.

Afganistanin sotaa edeltävää loiston aikaa, neuvostomiehitystä, talibanien hirmuhallintoa kuvataan peittelemättä läpi kirjan.

Tarina on hieno, yllätyksellinen ja kaunis.

”Sinun vuoksesi vaikka tuhat kertaa.”

Kai Ekholm: Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava

Iholla tuntui miellyttävää kihelmöintiä, kun sain käsiini Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitajan kirjoittaman DEKKARIN! Jokohan tämän jälkeen uskotaan, että dekkarikin voi olla ihan kelpo kirjallisuutta, jos se täyttää hyvän tekstin tunnusmerkit. Ja tottahan Ekholmin teksti sen tekee. Suurin toivein avasin television, kun näin ohjelmatiedoista, että Ekholm on Puoli seitsemän-ohjelman vieraana. Siinä kyllä petyin, jos luulin, että siinä paneuduttaisiin tähän Atenan kustantamaan teokseen. Vahvistuin kyllä uskossani, että pitää vakavasti harkita mihin aikansa käyttää. Olisin halunnut tietää mitä mietti mies, joka työkseen perehtyy toisten tekemiin teoksiin, ennen kuin itse ryhtyi toimeen. Oliko kynnys tavallista korkeammalla ja miksi juuri dekkari eikä jotain salonkikelpoisempaa? Vai siksikö juuri? En saanut vastauksia, mutta se ei lukunautintoani vähentänyt. Rahan, vallan ja sodan säälimätön historia avautuu lukijalle Kansalliskirjaston kupolisalista löytyvän palsamoidun pikkutytön tarinan myötä. Tyttö on asetettu kirjameren keskelle, ja arvoituksen ratkaisu vilisee kirjallisia viitteitä, joita etsiväkaksikko Kalju ja Kihara ryhtyvät selvittämään komisario Reinikan apuna. Reinikka on poliisiksi ihan hyvä ihminen, jota hänen vaimonsa rakastaa kuin vanhaa kattilaa. Kaljulla oli takanaan keveät yliopisto-opinnot ja chileläinen Kihara oli oppinut elämän ankarat lait jo kotimaassaan. Karatea ja vuorikiipeilyä harrastava Kihara onkin tässä porukassa se varsinainen macho, mutta yhteistä kolmikolle on korkea moraali, joka monelta muulta henkilöhahmolta on totaalisesti hukassa. Kirjassa pohditaan menneisyyden taakkaa ja moraalisia valintoja, viljellään karua huumoria ja ripotellaan tekstiin hienoja oivalluksia. Mietin miten tutulta tuo Kansalliskirjasto tuntuu, vaikka en ole siellä koskaan käynytkään. Ekholm ratkaisi senkin ongelman kiitoksissaan ja huomautuksissaan. Jo vuonna 1914 talon kirjastoamanuenssi Henning Söderhjelmin yhdessä Emil Hasselblattin ja Olaf Hómenin kanssa pisti etsivä Corpwiethin jahtaamaan rosvoja kirjaston saleissa. Teko, jota silloinen ylikirjastonhoitaja Schauman syvästi paheksui. Corpwiethin tarinoista tuli siitä huolimatta menestys, jotka ovat nyt arvostettuja harvinaisuuksia. Mutta hyvin varustetusta Ähtärin kirjastosta nekin löytyvät! Antoisia lukuhetkiä.