Kirjakolo

J. M. Coetzee: Kesä

2012-02-12T02:48:00.000-08:00

Jos kirjailijalla on tavallista parempi itsetunto, (jota ei siis pidä sotkea pöhöttyneeseen egoon), voi luoda nuoruuden omakuvastaan juuri sellaisen kuin lystää. Vaikka ulkonäöstään viis välittävän surkimuksen, toki väkivaltaa ja rotusortoa vastustavan buurien jälkeläisen, joka kirjoittaa runoja ja ihmettelee, mitä hän oikeastaan Afrikassa tekee. Naisten kanssa hän on kömpelö, vanhaa isäänsä hän hoitaa miten kuten ja sitä rataa. Ei J. M. Goetzeen "Kesä" todellakaan ole mikään elämäkerta, kaukana siitä. Nobelisti ja kahdesti Booker-palkittu mies tekeytyy siinä toimittajaksi, joka haastattelee Goetzeen tunteneita naisia ja yhtä miestäkin hänen kuoltuaan. Lukija varmaan pakahtuisi sääliinsä ja myötätuntoonsa, ellei esimerkiksi tietäisi Goetzeen olleen kuvailemanaan ajankohtana naimisissa ja kahden lapsen isä, muista sumutuksista puhumattakaan. Kun nämä pikkupulmat sysää sivuun, voikin syventyä nauttimaan teoksen "nokkelasta kompositiosta, tiiviistä dialogista ja analyyttisestä loistokkuudesta", kuten Ruotsin Akatemia Nobel-palkinnon jakotilaisuudessa kuvaili hänen tyyliään. Sekä vahvasta oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon vaatimuksesta, joka on tunnusomaista koko Goetzeen tuotannolle. Sekä siitä jostakin, joka erottaa huipputekstin tavanomaisesta.

Roslund & Hellström: Kolme sekuntia

2012-02-05T02:56:00.000-08:00

Nyt on pakko antaa periksi. Vuosikausia olen urputtanut ruotsalaisten kyvyttömyydestä paahtaa kahvia, panna olutta tai leipoa leipää, jopa ristiinnaulitustakin ne ovat onnistuneet luomaan verettömän ja levollisen patsaan jonkun seurakuntakeskuksensa seinälle. Ja se ruokohelpifabriikki - hohhoijaa. Saati tapa, jolla Carl Larssonin kotimuseota taannoin esiteltiin! Mutta kuten sanottu, on aika tarkistaa kantansa ainakin rikoskirjallisuuden osalta. Sen ne pahukset näyttävät hallitsevan.
Voiko oikeusvaltiolle oleellisen tiedon väärentäminen olla keskeinen työkalu taistelussa järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan? Asiaa pohditaan Roslundin & Hellströmin teoksessa Kolme sekuntia. Kaksikko on perehtynyt aiheeseensa perinpohjaisesti. Heidän "syväkurkkujaan" ovat olleet niin pitkäaikaisvangit kuin viranomaiset ja heidän tekstinsä on paitsi sujuvaa, niin myös veren ja oksennuksen hajuista. Ja mikä pahinta tai parasta, hyvin todentuntuista. Mitään hupiveikkoja nämä svenssonit eivät ole, mutta kummasti heidän seurassaan viihtyy. Selviääkö komisario Grens masennuksestaan ja selvittääkö hän rikoksen, joka tuntuu olevan ihan muuta kuin miltä se näyttää? Miten käy perhettään rakastavan soluttautujan, joka voi olla kolmen sekunnin kuluttua kuollut? Siinähän saa sitten jännittää yli neljän sadan sivun verran, ennen kuin palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Ja kun kuvio on valmis, osa paloista on kulmistaan käpertynyt. Mutta kuten Grens hautausmaalle vihdoin uskaltautuessaan totesi, että häntä ei edes palellut. Vaikka hän tiesi, että hautausmaalla oli aina kylmä.

Rosa Liksom: BamaLama

2012-02-01T06:13:00.000-08:00

Nyt kun Rosa Liksomista on Finlandia-palkinnon myötä tullut salonkikelpoinen, on mukava palata hänen aikaisempaan tuotantoonsa. Tutkiskella tykönänsä, miten tähän on tultu. Itse Finlandia-palkinnon jakotapa on mielestäni vähän arveluttava. Päästää nyt kamu valitsemaan kamuaan. Vaan olkoon. Kyllä Liksom on palkintonsa ansainnut.
Vuonna 1993 julkaistua BamaLamaa en kuitenkaan todellakaan aio hankkia kotikirjastooni, mutta sen "tärähtänyttä ja tarkkaa kuvaa yhtä aikaa" olen tiiraillut sitkeästi ja pitkään vähän vinosti hymyillen. Olen jopa uusinut sen lainan kaksi kertaa, eikä kukaan näytä sitä tällä välin kaivanneen. Vaikka on kyse novellikokoelmasta, niin minäkin olen tajuavinani, missä niissä mennään. Siis suin päin jorpakosta toiseen rumia puhuen. Mutta juuri se, että mitään ei jää epäselväksi, sai minut laittamaan novellin lainausmerkkeihin, ja kuten myöhemmin ilokseni totesin, olikin kyse lyhytproosasta. Hienoa, nyt tunsin taas olevani tutulla maaperällä.
Liksom on omailmeinen ja hänellä on hieno kielentaju. Hän ei ota kantaa, vaan dokumentoi ja kyllä, kyllä, häneen kuvaamiaan syrjäytyneitä ja eri tavoin vinksahtaneita tyyppejä on todella olemassa, kaikki vain eivät kaiverra korkkiruuvilla tietään heidän sisimpäänsä.
Liksom kuvaa itseään sekatyölaiseksi, jolta monipuolisen taiteen tekemisen lisäksi sujuvat myös varsityöt. Hän myöntää auliisti muuttuneensa iän myötä. Kuten Jukka Petäjä Hesarissa totesi: - Hän ei enää halua olla härski vain siksi, että olisi härski. Sehän sopii muorin pirtaan. Jään odottelemaan, että Hytti no 6:n suosio varauslistalla hiipuu ja pääsen lukemaan sen. Siis toiseen kertaan, tarkoitan.

Pesonen Pia : Urho Kekkonen strasse

2012-01-20T01:56:00.000-08:00

Taas luin kirjan Lapista ja sen aidoista ihmisistä novelleissa kuvattuna. Novelleja sitoo yhteen Urho Kekkonen, joka on kirjan henkilöille ehdoton auktorieetti, melkein jumala. Isätön, kiusattu poika keksii pelastustarinakseen, että Kekkonen on hänen isänsä ja saavuttaa kavereittensa kunnioituksen. Kyläbaarin pitäjä valmistautuu huolella Kekkosen saapumiseen ja autoletkan kulkua seurataan silmä tarkkana. Kirja päättyy novelliin, jossa Rostockiin on nimetty Urho Kekkonen Strasse. Sen vihkiäisiä valmistellaan ja samalla selvitellään nuorten kaupungissa opiskelevien suomalaisten ihmissuhdesotkuja.

Kirja on hauska, mutta hymyilyn rinnalla on vakava säie. Hieno kokoelma!

Cunningham, Michael : Illan tullen

2012-01-20T01:29:00.000-08:00

Lukiessani kirjan alkua mietin, kiinnostaako minua oikeasti amerikkalaisen taidegalleristin elämä. Vaikka jo päätin, ettei kiinnosta, jatkoin lukemista, sillä kirjailija osaa hommansa ja teksti on sujuvaa ja nautittavaa. Onneksi jatkoin, sillä kirjasta tuli koskettava lukukokemus.

Peter Harris on keski-ikäinen ja keskiluokkainen gallerian omistaja ja taiteentuntija. Hän on ollut pitkään naimisissa kulttuurilehdentoimittajan kanssa. Elämä on vakaata, nautinnollista, mutta myös melko yllätyksetöntä - kunnes vaimon nuorin veli, Mizzy, muuttaa asumaan avioparin kotiin. Mizzy ei ole asettunut eikä tunnu edes haluavan löytää paikkaansa elämässä tai yhteiskunnassa. Mizzyn tulo järkyttää molempia aviopuolisoita. Enemmän se järisyttää Peteriä, jota myös oman veljen kuolema ahdistaa.

Kun olin lukenut kirjan, mietin, miten ihmeessä newyorkilaisen taidegalleristin elämä voi koskettaa keskellä suomalaista maaseutua elävää lukijaa. Huolimatta tapahtumien ja ympäristön erilaisuudesta kirja sai oivaltamaan jotain, mitä ilman kirjaa en olisi huomannut. Näin toimii hyvä kirjallisuus. Tässä vielä runollinen lainaus surumielisestä, hienosta kirjasta:

Me paukutamme pesusoikkoa saadaksemme karhun tanssimaan, kun voisimme hellyttää tähdet.

Enni Mustonen: Järjen ja tunteen tarinoita

2012-01-08T00:16:00.000-08:00

Lukutaitoisen ihmisen ei pitäisi mennä siivoamaan ullakkoa. Ei niin. Ei myöskään kirjahyllyä, jonka mitat ovat 2,3 x 3,5 m. Arvasitte oikein. Piti vain pyyhkiä pölyt, pestä hyllyt ja kiinnittää exlibrikset niteisiin, joista ne vielä puuttuivat, mutta... Katonrajasta tarttui käteen Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinoita, sen ensimmäinen osa. Mikäs austeeni se siinä, tuumin ja ajattelin vähän vilkaista. Vilkaisin kaikki 253 sivua, sitten googlasin tohtori Kirsti Mannisen alias Enni Mustosen tiedot ja tulin siihen tulokseen, että taas tuli asiaa kirjastoon. Sarjassa seurataan kahden naisen rinnakkaisia kohtaloita aina Suomen ensimmäiseen eduskuntaan asti, valistaa takakansi. Kun Manninen on sekä tutkija että sujuva kynänkäyttäjä, lopputuloksena on harvinaisen nautittavaa ja yksityiskohdiltaan tarkkaa ajankuvaa. Vain savonmurre tuottaa pohjalaiselle kirjailijalle vähän vaikeuksia. Raapii ainakin sudeetin korvaa. Vaan ei se haittaa. Se vähän haittaa, että nyt on kirjakasoja pitkin poikin ja vähän hirvittää ajatella, mitä niitten kätköistä seuraavaksi löytyykään!

Diana Webster & Victoria Webster: NIIN MONTA MOUNT EVERESTIÄ Tytär, äiti ja haave

2012-01-03T10:07:00.000-08:00

Odotin kirjalta muistutusta: valittaminen pienistä on ihan turhaa ja periksi ei anneta. Sitä sain-ja paljon muutakin.

Äiti ja tytär kertovat tyttären tarinaa. Vaikea synnytys, CP-vamma, vaikeuksien kautta pääsy lääketieteelliseen tiedekuntaan ja lopulta ensimmäisenä Euroopassa päivystyslääketieteen erikoislääkärin pätevyys. Tämä on sitä ihailtavaa "tahdonvoimaa, päättäväisyyttä ja kyvykkyyttä".

Kirja kertoo erilaisuudesta. Historiallisesti ajatellen mustaihoiset, naiset ja vammaiset; "kaikille näille kolmelle ryhmälle on yhtenäistä se, että ne tunnistaa välittömästi normista poikkeaviksi - mikä tuo normi nyt sitten onkaan...mikä on muuttanut ihmisten asenteita ja heidän hyväksyntäänsä erilaisuutta kohtaan on esimerkki ja koulutus".

Kyrö Tuomas: Jänis ja kerjäläinen

2011-12-30T06:39:00.000-08:00

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun en tästä Kyrön kirjasta kovasti innostunutkaan. Olin varautunut hekotteluun puoliksi itselleni ja osaksi muille minua vielä oudommille olennoille, mutta ei nauru irronnut. Nokkeluuksia riittää ja tarina juoksee. Minä en vaan päässyt mukaan sen enempää pääkaupunkiseudun kerjäläisten grillijuhliin kuin Lapin hillasuolle. Lieneekö vika minussa, mielentilassa vai...?

Kettu Katja : Kätilö

2011-12-30T06:25:00.000-08:00

Tässä kirjassa on jotain upeaa. Kieli on rehevää ja ronskia. Kerronnassa on imua ja intohimoa.
Lapin juureva ja itsellinen kätilönainen rakastuu peruuttamattomasti saksalaiseen SS-upseeriin, jonka mielessä on peikkoja aiemmalta sotareissulta. Jos alussa lukeminen tökkii groteskin kielenkäytön takia, on syytä vaan jatkaa, sillä romaani on sen arvoinen. Tämä rakkaustarina ei ole kevyt eikä lempeä. Se on vahva kuvaus ihmisistä sodan keskellä, salattujen asioiden paljastumisesta sekä luottamuksen ja uskollisuuden riittävyydestä. *****

Ranya ElRamly: Auringon asema

2011-12-27T08:28:00.000-08:00

Auringon asema on kaunista luettavaa. Se on suomalaisen Anun ja egyptiläisen Ismaelin rakkaus- ja elämäntarina. Kertojana on heidän tyttärensä. "Kun minun isäni näki minun äitini junassa matkalla Luxorista Assuaniin...kohtaaminen junassa toistuu kirjassa eri tapahtumissa ja tunnelmissa".

Vaikka näiden kahden kulttuurin valtavan eron tietää, on hauskaa lukea "Suomessa nauretaan hiljaa suomeksi ja oudoista asioista...kaikki kadut on merkitty karttaan...maali ei ehdi rapistua ennen kuin talot maalataan taas...kun televisio-ohjelmat eivät ole koskaan myöhässä, kun kukaan ei ole koskaan myöhässä".

Kirja on kaunista ja hämmentävästi sujuvaa puhetta; ääniä, tuoksuja, hajuja, valoja, varjoja.

Anderson, Laurie Halse: Lukossa

2011-12-15T03:45:00.000-08:00

Melinda on tyttö, jonka kanssa kukaan ei puhu, kukaan ei tule hänen kanssaan syömään ruokatunnilla ja koulumatkat hän istuu bussissa aina yksin. Vain vasta Merryweatherin lukioon tullut tyttö suostuu olemaan hänen seurassaan. Mutta kuinka kauan hän viihtyy Melindan kanssa? Onneksi Melinda osaa purkaa tuntojaan kuvaamataidon ryhmässä. Riittääkö se?
Elokuvaksikin tehty kertomus kiusaamisesta tarjoaa samaistumiskohteen toisille kiusatuille ja vetoaa niin nuorten kuin aikuistenkin oikeustajuun. Umpisolmulta vaikuttavasta tilanteesta löytyy onneksi ulospääsy. Kelpo kirja nuorille, amerikkalaisuus häiritsee vanhempaa tätilukijaa.

Kekkonen Helmi: Valinta

2011-12-15T03:30:00.000-08:00

Pieni, kaunis kirja kertoo muutamasta päivästä, jolloin perheen nuorin tytär Aava ja äiti Ruut käyvät läpi kodin tavaroita isän äkillisen kuoleman jälkeen. Päällimmäiseksi ja tavaroita tärkeämmiksi nousevat asiat, joista on vaiettu vuosikaudet. Miksi isoveli on lähtenyt kotoa eikä ole juuri pitänyt yhteyttä? Miksei toinen siskoista tule äidin avuksi?
Kirja ei ole merkkiteos, mutta ihan hyvä ja kasassa pysyvä kokonaisuus. Sen unohtaa melko pian, mutta silti se kannattaa lukea. Veikkaan, että kuulemme vielä Helmi Kekkosesta.

Erik Wahlström: Jumala

2011-12-10T04:21:00.001-08:00

Aivan ensiksi varoitus: Ei sovi kovin vakavamieliselle! Wahlström on kerta kaikkiaan mainio tarinaniskijä, mutta jos alat kurtistella kulmiasi heti ensimmäisillä sivuilla, niin luovuta suosiolla. Nappasin kirjan poistomyyntipöydältä, koska tunsin tuttua kutinaa. Ehkäpä taas kerran kirja veisi uppo-outoihin maisemiin. Ja niinhän sitä mentiin päärlyportista suoraan paratiisiin. Miksen minäkin, kun kerran Jeremy Benthamkin pääsi, siis ainakin Wahlströmin mukaan. Siis vaikka Jeesuskin totesi Jeremyn uskon olleen surkea. "Sinapinsiementä pienempi. Van Leeuwenhoek ei olisi nähnyt sitä mikroskoopillaan". Wahlströmillä on paljon sanottavaa Vanhan testamentin aikaisista tapahtumista puhumattakaan paavin istuimesta. Sitä hän rynkyttää siihen malliin, että liitokset natisevat. Kyytiä saavat instituutiot, muodot ja kirkot yleisemminkin. Mutta rienaako W? Ei minun mielestäni. Hänen Jeesuksensa sen sanoo: ... vain rakkaudella ja anteeksiantamuksella on arvoa. Kun kirja on hillittömän hauska ja salaviisas sekä panee lukijan pohtimaan ihan tosissaan perimmäisiä totuuksia, niin voiko siltä enempää vaatia?

Linturi Jenni : Isänmaan tähden

2011-12-03T01:26:00.001-08:00

Linturin esikoiskirja sisältää muistiongelmia, sotaa Kaukasuksella ja Aunuksessa, raiskauksia, tappamista, palvelusta SS-joukoissa, syyllisyyttä, yhden Antin ja Kaarlo-serkun, 3 Erkkiä, joista yksi on takaraivoton Luttinen ja toinen Laitinen ja kolmas ilmiannetaan, muutama nainen rakastettavaksi, muutamia irtovanjoja, tapahtumia 1940-luvulla Suomessa ja maailmalla, toisenlaista elämää melkein uudella vuosituhannella senjälkeen kun elämä on jo melkein ohi.

Alkua luin vastentahtoisesti, sillä monet Erkit, takaumat ja muistihäiriöt tekivät tapahtumien seuraamisen ja henkilöiden tunnistamisen vaikeaksi. Olen kuitenkin tyytyväinen, että luin kirjan loppuun. Runsaan sadan sivun jälkeen kirjan teema selkeni ja kerronta kirkastui. Päähenkilö Antti joutuu elämänsä viime hetkillä uudelleen pohtimaan moraaliongelmaa, joka nousi esiin heti sodan jälkeen, kun tie upseeriksi nousi pystyyn: Miten elää tappajana tappamatta? Kirjan loppuosuus on hieno ja se on varmaan nostanut kirjan Finlandiaehdokkaaksi.

Nousiainen Miika: Metsäjätti

2011-11-28T06:25:00.001-08:00

Miksei tämä kirja ole Finlandia-ehdokkaiden joukossa, ihmettelin lukiessani, nauraessani ja melkein itkiessäni. Kirjaa ei malttanut kesken heittää kuin pakon edessä, mutta sitten en enää päässytkään mukaan. Hyydyinkö minä vai kirjailija ihan viime sivuilla? Kun ratkaisuja kerrotaan, eivät yllätyksetkään yllätä ja nauru loppuu kokonaan.

Siitä huolimatta tämä on ehdottomasti lukemisen ja nauttimisen arvoinen kirja. On hyvä varata kuuloetäisyydelle joku, jolle voi lukea parhaita paloja ääneen. Pienen Törmälän kylän suurin työnantaja on puunjalostustehdas, joka on antanut elannon kyläläisille jo ennen kvartaalitalouden aikaa. Nykyisten työläisten isät muistetaan; juopottelut ja perheenkuritukset. Paikkakunnalta on kauppakorkean kautta noussut herrakastiin Pasi, joka saa tehtäväkseen saneerata yrityksen. Paras kaveri Jussi on tehtaalla töissä, mutta entisten kujeiden aika on jäänyt kauas taakse. Elämä tarjoaa uusia haasteita, joihin aikuisten miesten pitäisi pystyä vastaamaan. Kerronta etenee sekä 2000-luvulla että 1980-luvulla ja vuorotellen Jussin ja Pasin näkökulmasta.

Kyllä Nousiainen osaa kirjoittaa juuri niin, että se koskettaa. Kirjan henkilöt elävät, tapahtumat etenevät pakottamatta ja itku ja nauru niin lähekkäin - se on parasta.

Huotarinen Vilja-Tuulia : Valoa valoa valoa

2011-11-24T05:44:00.001-08:00

Finlandia Junior -voittajaksi 2011 valittiin tämä kirja, joka kertoo kuolemasta , masennuksesta, yksinäisyydestä , erilaisuudesta ja rakkaudesta.

Kertoja on Mariia Ovaskainen, 14-vuotias tyttö, joka katuu alulle panemaansa juorua kouluun ilmestyneen uuden tytön, Mimin huumeiden käytöstä. Juorussa ei ole perää, mutta sen kumoaminen ja Mimin ja Mariaan keskinäisen ystävyyden syntymisen esteenä se aluksi on. Kunnes ystävyyden yritys kasvaa rakkaudeksi ja Mimistä tulee kertojalle tärkein. Mimi on erilainen, köyhä ja vailla äitiä. Hän elää isoäitinsä ja omasta mielestään uhrautuvan tätinsä kanssa. Kun isoäiti kuolee, Mimillä ei ole enää montakaan syytä elää.

Runoilijana paremmin tunnetun Huotarisen kieli on tässäkin kirjassa kuin säkeitä, vaikkakin taitavasti naamioitu en-minä-osaa-kirjoittaa -selityksiin. Vähitellen siihen pääsin sisälle ja kipeän kaunis tarina kantaa. Vaan miksi nuorten kirjojen rakkaus vaatii rinnalleen kuoleman? Se on raju loppu satuiälle.

Liksom Rosa : Hytti nro 6

2011-11-22T08:06:00.001-08:00

Juna kiitää kohti itää ja kaikki odottavat aamua...
Junamatka Moskovasta Ulan Batoriin, Mongoliaan, joka kirjan oppaana toimivan henkilön mukaan on rakentanut Venäjälle kaikki instituutiot, katkaissut venäläisten moraalisen selkärangan ja iskostanut venäläisiin epäluulon ilmapiirin. Eletään 1980-lukua Neuvostoliitossa ja suomalainen tyttö toteuttaa haavettaan suuresta junamatkasta. Matkatoverikseen hän saa nelikymppisen venäläismiehen, joka tarvitsee naisia ja votkaa. Kirjan päähenkilöitä, samassa hytissä matkaavia ei nimetä, mutta Moskovaan ja menneisyyteen jäävät sivuhenkilöt kantavat nimeä. Virkistävää, ettei Liksom kirjoita kuten opetetaan: nimi antaa painoarvon henkilölle. Vai onko kyse samasta ilmiöstä kuin junan lähtiessä, jolloin junassa olijasta tuntuu, että maisema liikkuu?
Luonnonkuvaus on upeaa, vaikka maisema kevättalven Siperiassa ei olekaan. Viima tunkee lukijan puseroon samoin kuin lukija voi tuntea lakanoiden tärkit ja maistaa suolakurkun maun. Liksom osaa kuvata myös ihmisiä - nimenomaan kuvata eikä selittää. Toisiaan vaivoin sietävä matkapari keskustelee (tai mies puhuu), nukkuu, syö ja kulkee välillä radan varren kaupungeissa. Mitään ei alleviivata, mutta kaikki paljastuu, myös tytön matkan tarkoitus viimein.
Kuinka ihmeessä kirja herättää halun kokea viikkoja kestävä junamatka Siperian halki??

Ahava Selja: Eksyneen muistikirja

2011-11-12T03:32:00.001-08:00

Olen ottanut käsiini minulle aiemmin tuntemattoman kirjailijan teoksen. Nimi houkutti ja mustavalkoinen, vähän sekava kansi kai koukutti. Kirjailija on dramaturigi, nuori, asunut joitakin vuosia Lontoossa ja nyt Porvoossa. Kyseessä on Ahavan esikoisromaani. Aiemmin hän on kirjoittanut kuunnelman, tv-sarjan ja elokuvien käsikirjoituksia.

Kirjassa Anna menettää muistiaan, vähitellen ja osin traagisten tapahtumien kautta. Kerronta on uskottavan tuntuista. Ensin unohduksia on vähän ja sattumanvaraisesti, ehkä samanverran kuin kenellä tahansa. Sitten asiat sotkeentuvat pahemmin: kotletit palvat hellalla, reitti kotiin unohtuu. Kuitenkin loppu on seesteisen selkeä.

Ihailen kirjoittajia, jotka menevät vähäväkisten ihmisten nahkoihin. Uskottava kuvaus muistisairaudesta henkilön sisältäpäin nähtynä on kiinnostava ja arvokas lukukokemus.

Hannu Väisänen: Apupata

2011-10-24T04:51:00.000-07:00

Olipa maukas keitos Hannu Väisäsen Apupadassa. Luulin jo tähän ikään ehtineenä päässeeni kateuden synnistä, vaan en. On se niin väärin, että joku on noin monipuolisesti lahjakas, marmatin, mutta... Ellei tuommoisia Väisäsiä olisi, jäisimme paljosta paitsi. Kirja on pieni ja sievä kuin nenänpää ja sisältö niin tömäkkää, että parhaita paloja täytyy sulatella pitkään. Melkein toivoo olevansa lehmä, että pitkään voisi nautiskellen märehtiä totuuksia sellaisia kuin että totuuden kylkiluita sopii venyttää, että se hengittäisi paremmin. Riemastuttava on myös tapa, jolla tämä perin juurin kulttuurin kyllästämä kaveri panee asiat paikalleen. - Miten uskallan ryhtyä erotuomariksi missään hyvän ja huonon maun kysymyksissä? Onhan minullakin ihan kunniapaikalla lasinen bambi, joka määkii Zarah Leanderin äänellä.
Siitäs saitte tyylikyylät! Väisänen tarkkailee ranskalaisen pikkukylän elämää lempeän ymmärtäväisesti, mutta myös ilkikurisesti, unohtamatta ottaa välillä kantaa omiin ennakkoluuloihinsa. Kuten silloin, kun pari vuotta vanha läppäri heittää henkensä ja sitä korjaamaan tulee gootti puhkottuine huulineen ja kolisevine helyineen. Ikimuistoinen tapaaminenhan siitä sukeutuu. Kun ihminen suhtautuu elämään avoimin mielin ja hyväksyy erilaisuutemme rikkautena eikä riesana, on hänellä jo selvästi näppituntuma elämän tarkoitukseen. Sekä luja luottamus siihen, että jos eksyy erämaahan hanhenmaksa ainoana eväänään, niin kyllä korppi tuo hänelle leipäpalan, jolle sitä levittää. Nostakaa Apupata pöytään ja nauttikaa.

Sari Malkamäki : Viisas vaimo ja muita avioliittotarinoita

2011-10-21T02:01:00.000-07:00

Yritän karttaa Sari Malkamäen novellikokoelmia, koska pidän niistä niin kovasti. Jos lukeminen on melkein työtä, ei siitä pitäisi ihan siivottomasti nauttia.
Tämäkin Viisas vaimo -kokoelma vei taas mukanaan enkä kunnolla malttanut edellistä novellia sulatella, kun jo piti uutta hotkia. Ihan kuin suklaakovehteja. Novellien aiheina on uskottomuus, mutta myös entisestä suhteesta toipuminen, väkivalta parisuhteessa, rintasyöpäpelko, synnytys jne. Parisuhteen solmukohdissa päähenkilöt huomaavat joko itsestään tai kumppanistaan jotain olennaista. Vain yhden novellin loppuratkaisun aavistin ennalta. Malkamäki tuntee haukkansa, mutta aina tapahtumia ei väännetä kovin dramaattisesti. Henkilöiden pään sisällä tapahtuu enemmän. Näkökulma on usein naisen, mutta parissa novellissa tapahtumat kerrotaan miehen silmin.

Minä pidin, mutta tiesin sen jo ennakkoon. Jonkun muunkin kannattaa kokeilla.

Siegfried Lenz : Kiusattu

2011-10-21T01:26:00.000-07:00

Jo kirjan alussa lukija ymmärtää, että jotain peruuttamatonta on tapahtunut. Lenz kertoo, miten tähän päädyttiin. Samalla hän kertoo tarinan siitä, miltä tuntuu, kun ei kuulu joukkoon ja mitä nuori on valmis tekemään, jotta muut hyväksyisivät.
Vanhempiensa kuoleman jälkeen Arne-poika otetaan kasvatiksi isänsä ystävän kolmilapsiseen perheeseen. Vanhempien hyvästä tahdosta ja yrityksistä huolimatta, Arne ei löydä toveripiiristä ystäviä, vaan muut lapset kääntyvät häntä vastaan.
Vaikuttava kirja, tunteita nostattava kirja. Merellisen elämän ja satamakaupungin aistii lukiessaan. Lenz sai kirjasta Goethe-palkinnon vuosituhannen alussa ja varmasti on sen ansainnut.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Oudot aakkoset

2011-10-10T07:21:00.000-07:00

Luin aikaisemman arvion Havukaisen ja Toivosen Tatu ja Patu-kirjoista. Mutta en olisi uskonut innostuvani näin aakkosista. Kirjan avattuani oli pakko istua alas ja ihastella. Jokaisen kirjaimen kohdalla sanat olivat yllättäviä, jotain muuta kuin A=aamu, I=ikkuna... Aladobi, emalikuppi, lapinpöllö, traktoritarra... Ja kuvien tutkiminen vei vähintään yhtä paljon aikaa kuin itse teksti. Vaikkapa Näkkileivästä nikkaroitu nukkekoti. Ja vielä lopuksi takakannessa viittomakielisillä aakkosilla kirjoitettu lopputeksti. Ja eikun etsimään ne kirjaimet, kuten sivun alareunan ohje opastaa. Mainio kirja.

Joni Skiftesvik: Perämies Jokelan kotiinpaluu

2011-09-29T22:49:00.000-07:00

Olin jo päättänyt pitää hetken suuni supussa ja päätöstä tuki myös vistani, joka on sekaisin kuin Tempakan Liisan mekko. Mutta kun sain luettua rahattoman ja passittoman Eero Jokelan monivaiheisen kotimatkan Kööpenhaminasta koti-Suomeen, muutin mieleni. Ihan pakko saada kertoa, miten Skiftesvikin merimiesslangilla höystetty teksti pitää pihdeissään. Hassuinta on, että vaikka sitä ei ymmärrä, sen muka tajuaa jollain ihmetasolla. Jokelan kotimatka on täynnä vastuksia ja romuttuvia haaveita. Vuotava kaljaasi ajaa lopulta karille Perämerellä, sen lastina olleet "avustustavarat" eivät käy kaupaksi ja entinen tyttöystäväkin on niin entinen että. Mutta Jokela ei anna periksi. Haasteet hän ottaa vastaan mukisematta ja löydettyään vihdoin sopivan ankkuripaikan, niin kääntää telegrammin asentoon dead slow ahead ja siinä se. Tai siis ei ihan. Lukija joutuu toisenkin kerran pyyhkimään suolavesiroiskeita silmistään, niin holtittomasti tuntuvat romaanin henkilöiden kompassien neulat välillä pyörivän. Pienten ihmisten sympaattisena kuvaajana Skiftesvik on ykkösluokkaa.

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

2011-08-29T06:08:00.000-07:00

Tein joitain kotihommia ja kuuntelin toisella korvalla, kun radiossa joku luki jotain kirjaa. Terhennyin kuuntelemaan tarkemmin ja päättelin, että tuon on pakko olla Elina Hirvosta. Niinhän se oli. Luin jo aiemmin hänen esikoiskirjansa Että hän muistaisi saman ja tarttuessani tähän toiseen, voin vain todeta hänen kertojanäänensä voiman ja herkkyyden. Kirja kertoo Estheristä ja Paulista, mustasta naisesta ja valkoisesta miehestä, heidän peloistaan, toiveistaan ja pettymyksistään. Mutta se kertoo myös Afrikasta tavalla, joka tuo sen tuoksut ja värit lukijankin iholle saaden sen kihelmöimään. Se on rakkaustarina ilman happy endiä, mutta saa silti uskomaan, että niin kauan kuin on Esthereitä ja Pauleja, meillä on vielä toivoa. Vaikka kehitysmaille syydetty raha ei aina mene katulasten elämän kohentamiseen, vaan virkailijoiden virkistysrahastoon, vaikka kansan johtajat vedättävät suruttomasti äänestäjiään, niin silti heillä on vielä toivoa. Vain sen turvin Esther ja Paulkin jaksavat. He tekevät sen, minkä voivat paremman huomisen eteen. Hirvosen esikoiskirja on julkaistu Suomen lisäksi jo kahdeksassa maassa ja hänen Afrikka-aiheinen dokumenttielokuvansa palkittu useilla festivaaleilla.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen:Tatu ja Patu

2011-08-29T04:57:00.000-07:00

Miten iloiseksi tulinkaan, kun kuulin lapsenlapseni, 9v., lukeneen edellisenä iltana puoli kahteentoista asti. Silloin oli vielä kesäloma ja nukkumaanmenoajoista saattoi luistaa, milloin liito-oravia tarkkaillessa, milloin kirjojen maailmaan uppoutuessa. -Mitä sinä luit? - Tatuja ja Patuja, kolme kirjaa yhtä soittoa. -Lainaatko minullekin yhden. - En. Taidan lukea ne uudelleen. Hiukan epäilin, että kielto johtui siitä, että kurssini oli ollut viime päivinä laskusuunnassa. Siispä kirjastoon. Nyt minäkin olen lukenut kolme sarjan kirjaa yhtä soittoa eli Tatu ja Patu työn touhussa, Tatu ja Patu päiväkodissa ja Tatun ja Patun oudot aakkoset. Enkä yhtään ihmettele, että pienen pojan aika kului huomaamatta niiden parissa. Ne ovat tietopaketteja, jotka on kääritty niin mahdottoman koukuttavavasti ja sitaistu riemastuttavalla huumorirusetilla. Tosi on, että yhdellä lukemisella ei todellakaan niistä selviä. Suosittelen ikäryhmille lukemaanoppineet ja 76 täyttäneet. Eli kuten lapsen isä totesi: - Jossain vaiheessa tuon Sampon ja Tuutin ajatusmaailmat vääjäämättä kohtaavat.

Erich Kempka: Olin Hitlerin autonkuljettaja

2011-08-24T20:42:00.000-07:00

Erich Kempkan tarina on jotain niin mieletöntä, että tekisi mieli kiljua, että avaa nyt hyvä mies silmäsi. Vaan milläpä hän enää avaa, kuollut mies. Hän syntyi Oberhausenissa kymmenlapsiseen kaivosmiehen perheeseen ja valinta Hitlerin autonkuljettajaksi 21-vuotiaana oli nuorelle miehelle unelmien täyttymys. Tätä unelmaa hän eli kolmetoista vuotta , vuodesta 1932 aina Hitlerin kuolemaan asti, vuoteen 1945. Valellessaan itsemurhan tehneiden Adolf Hitlerin ja hänen puolisonsa Eva Braunin ruumiita bensiinillä Berliinin komentobunkkerin edessä, hän oli surun murtama mies. Muistelmissaan Kempka kertoo ihailemansa ja kunnioittamansa miehen olleen alaisiaan kohtaan lojaali, jopa isällinen mies. Kuten suomentaja Anne Mäkelä esipuheessaan huomauttaa, tekstistä ei lainkaan paljastu, miten Kempka suhtautui Kolmannen valtakunnan harjoittamaan juutalaisten, romanien tai vammaisten systemaattiseen murhaamiseen ja sen valloituspolitiikkaan. Vain kirjansa lopussa hän sanoo tietävänsä Adolf Hitlerin olevan yksi historian kiistellyimmistä henkilöistä. Kempkan mukaan on mahdollista, että historia aikanaan esittää suurimmaksi syytökseksi Führeriä vastaan, että hän oli liian hyväuskoinen. Itse hän sanoo olleensa vain tavallinen rivimies, jonka viimeinen sotilasarvo oli kuitenkin SS-Obersturmbannführer eli meikäläisittäin everstiluutnantti. Höpö, höpö, ei usko kukaan, kun tietää hänen olleen kansallisosialisten puolueen jäsen jo vuodesta 1930. Mutta aivan sitä heltyy, kun lukee, miten Aatu kaksin käsin otti osaa Erichin isän kuolemaan, vaikka hänen imperiuminsa jo sortui savuten hänen ympäriltään. Mielenkiintoista, kauhistuttavaa luettavaa. Noinkohan olisin itsekin ollut höynäytettävissä, jos olisin ollut Erichin ja kumppaneiden kanssa samoissa porukoissa! Panee totisesti miettimään.

Johan Theorin: Yömyrsky

2011-08-01T02:20:00.000-07:00

Ruotsalaisen jännityskirjailija Johan Theorinin Yömyrsky sijoittuu Gotlannin saarelle, kuten hänen esikoisteoksensa Hämärän hetki. Gotlannin karut maisemat ja meren läsnäolo ovatkin sopivat raamit tälle välillä kauhutunnelmiin nousevassa jännitysromaanissa.
Päähenkilö on Joakim Westin, joka on juuri muuttanut perheensä kanssa Tukholmasta Gotlantiin, Åluddenin kartanoon. Perhe on tuskin ehtinyt asettua aloilleen, kun sen elämän mullistaa rannassa sattunut onnettomuus. Varsinkin Joakimin on vaikea selvitä onnettomuuden aiheuttamasta surusta, sillä hänellä on vielä kesken toinen surutyö: hänen sisarensa yllättävä kuolema vuotta aikaisemmin.
Åluddenin kartano näyttää kätkevän monia salaisuuksia, ja Joakimista tuntuu, kuin kuolleet olisivat siellä ”elävästi” läsnä. Itse vierastin aluksi näitä kummitusefektejä, mutta sitten aloin ymmärtää kirjailijan tarkoittaneen, että raskas suru voi herkistää ihmisen aistit niin, että näkee ja kuulee sellaista, mitä muut eivät aisti. Ilmeisesti Theorin on näihin kummitustarinoihin käyttänyt pohjana gotlantilaista kertomusperinnettä.
Varsinainen jännityskertomus ja rikosten selvittely kulkee jäntevästi kummitustarinoiden ohella. Toinen päähenkilö onkin vastikään lähipoliisina aloittanut Tilda Davidsson, joka ensi töikseen joutuu selvittelemään saarella sattunutta murtovarkauksien sarjaa. Hän on myös ollut ensimmäisenä viranomaisena paikalla Åluddenin rannassa tapahtuneessa onnettomuudessa. Jokin tässä onnettomuudessa jää vaivaamaan hänen mieltään, eikä hän malta olla tutkimatta sitä lisää.
Theorin on kirjoittanut jännittävän, paikoitellen jopa hyytävän jännittävän kertomuksen. Yömyrsky onkin valittu Ruotsin parhaaksi rikosromaaniksi vuonna 2008. Itse pidin enemmän hänen edellisestä kirjastaan Hämärän hetki, joka on perinteisempi rikosromaani. Yömyrskyn kummitusjutut tuntuivat varsinkin alkuun vieraannuttavilta, mutta täytyy antaa tunnustus sille, kuinka taitavasti Theorin punoo yhteen kummitusjuttuja, rikostarinaa ja vieläpä sukusaagaakin. Lopuksi kirjailija armahtaa lukijaa ja antaa kaikelle, tai lähes kaikelle, luonnollisen selityksen.
Yömyrsky on kelpo kirja jännitystä kesäiltaan kaipaavalle.
Eliina

Amin Maalouf: Leo Afrikkalainen

2011-07-18T22:15:00.000-07:00

Amin Maalouf on niin kulturelli persoona, että on kirjoittanut jopa libretot moneen Kaija Saariahon oopperaan. Kun sitten luin Kodin Kuvalehden suosituksen Leo Afrikkalaisesta, jonka otsikkona oli Älykkönä kahvilassa, olin tasan tarkkaan varma, että tätähän ei ole tarkoitettu meikäläiselle. Eli sehän oli pakko lukea. Eikä sitten ollutkaan yhtään pakko, vaan tuittupäisestä päätöksestä sukeutui mitä upein lukukokemus. Leo Afrikkalainen oli historiallinen henkilö, joka eli 1400 ja 1500-lukujen taitteessa. Hän oli renesanssioppinut muslimi, diplomaatti ja Afrikan kuvaaja, jonka tarinan Maalouf kertoo hengästyttävänä matkana Espanjasta Afrikkaan ja lopulta Rooman pyhään kaupunkiin paavi Leo X:n ottopojaksi. Jösses! "Viisauteni eli Roomassa, kiihkoni Kairossa, pelkoni Fesissä, ja Granadassa elää yhä vielä minun viattomuuteni". Päähenkilö elää murroksen maailmassa, jatkuvien sotien ja juonittelujen keskellä, jossa eri uskontokuntien edustajat mittelevät paremmuuttaan. Eivätkä suinkaan hengen asein, vaan keihäin ja tykein. Leo kertoo tarinansa pojalleen jota hän varoittaa myötäämästä kenenkään ajatuksia, olipa hän sitten muslimi, juutalainen tai kristitty. Jos ihmiset sitten tuntuvat ahdasmielisiltä, on hyvä muistaa, että Jumalan maailma on avara ja Hänellä on suuret kädet ja suuri sydän. Kirjaa lukiessani tulivat mieleeni niin Waltarin Sinuhe kuin helluntalaiset ystäväni, jotka muistuttivat minua, että kaikki uskovaiset eivät ole kristittyjä. Amen.

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

2011-07-12T08:19:00.000-07:00

Aikamme suurimpia tarinankertojia, lupasi tiiliskiven kokoisen teoksen takakansi. Enkä pettynyt; jo kirjan alku imaisi mukaansa: vuonna 1959 Erie-järven rantoja kulkee nuori nainen, Rebecca, tehtaalta kotiin, nopeasti, koska siellä odottaa hänen pieni poikansa. Panamahattuinen mies seuraa häntä. Rebecca puristaa kädessään hädissään löytämäänsä terävää esinettä. Kirja kertoo Rebeccan elämästä, elämästä täynnä ilmitulemisen pelkoa, vääriä nimiä, teeskenneltyjä tunteita, oman perheen kieltämistä. " Elämäni on valetta, huono vitsi!" Rebecca on juutalainen. Hänellä on komea, rikollinen ja väkivaltainen aviomies, jota hän pakenee. KIrjan lopussa Rebekka tapaa ihmisen, serkkunsa, jolle hän uskaltaa vihdoin olla aito Rebecca. Kirjan loppu on tyylikäs, kahden aikuisen naisen kirjeenvaihto, joka antaa lukijan aavistaa, miten Rebeccalle käy. Tarina on fiktiivinen, mutta perustuu osin kirjailijan isoäidin kokemuksiin.
Seija

Asko Sahlberg: He

2011-07-08T19:54:00.000-07:00

Kun vihdoin tartuin Asko Sahlbergin teokseen He, tiesin heti, että tällä kaverilla on oma ja vahva kertojan ääni. Toimittaja, kustantaja ja hanslankari, joka lapsesta asti oli ollut tietoinen omasta kutsumuksestaan, elää ja kirjoittaa nyt Göteborgissa suojeltuun lehtoalueeseen rajoittuvan tonttinsa perälle kunnostamassaan pikkumökissä. Ensimmäinen kaunokirjallinen teos, Pimeän ääni, ilmestyi vuonna 2000 ja tällä haavaa viimeisin, He, 2010. Hänen tekstiään on kehuttu milloin sillanpääläisistä adjektiiveistaan, milloin shakespearelaisiin mittoihin yltävästä kuvauksestaan, mutta myös moitittu eettisiä kompia tai pannukakkuja lukijan silmille heitteleväksi mukafilosofiksi. Otapa tuosta nyt sitten selvä! Minähän otin. Ja pidin ottamastani. He on kertomus Suomen sodan jälkeisistä tapahtumista maatalossa, jossa perheen keskeiset jännitteet alkavat vähitelle purkautua. Samalla pulpahtelee pintaan tapahtumia, joista "sillä tavalla täällä aina on asioista puhuttu; sanotaan jotakin, kun tarkoitetaan vallan muuta." Janna Kantola Helsingin Sanomissa tajusi oleellisen piirteen Sahlbergin tavassa työskennellä. - Hän on kirjoittanut pienen taideteoksen, jonka lauseita voi kehystää.

Lukiessa ei voikaan ravata sivulta toiselle kuin kirjan hullu hevonen, vaan on ehdittävä nauttia kertojan tavasta kuvata ihmisiään, joita vastatuuli tuntuu jatkuvasti röpyttävän.

Se oma ääni on muuten mystinen juttu. Kun avasin radion aamuvarhaisella, kuulin luettavan jotain romaania. Pakko olla Elina Hirvosta, ajattelin, ja niinhän se oli. Ja minimittakaavassakin homma pätee. Kaupunginvaltuuston kokousjutustakin tutut väittivät aikoinaan tunnistaneensa tekijän!

Albert Cohen : Rakkaani, valittuni

2011-07-08T02:34:00.000-07:00

Mieletön rakkaus ja intohimo, täydellisen rakkauden tavoittelu ja rakkauden vankila! Olin oman kirjakauppamme takahuoneessa taas kerran etsimässä aarteita, lahjakirjoja, ja ko. teos herätti uteliaisuuteni. Kannen salaperäinen nainen ja takakannen teksti toivat mieleeni anna kareninat ja romeot ja juliat. En ollut koskaan kuullut Albert Cohenista, mutta luettuani tätä kirjaa jonkin matkaa tunsin todella löytäneeni aarteen, lukuelämyksen, jota en mistään hinnasta halunnut jättää kokematta. 853 sivua vei minulta viikkoja, mutta halusin lukea hitaasti ja nautiskellen.

Tarina sijoittuu 1930-luvun Geneveen. Kansainliiton korkea virkamies Solal ja epäonnistuneessa avioliitossa elävä kaunotar Ariane kokevat hehkuvan intohimon. Heidän ympärilleen rakentuu vähitellen muuri, ja he päätyvät elämään, jossa ovat vain he kaksi. Mitä tapahtuu suurelle rakkaudelle ja intohimolle, jos eletään vain niiden ehdoilla, jos mitään muuta ei enää ole? Tolstoin Anna Karenina koki saman ulkopuolisuuden. Cohenin kerronta on sekä runollista, aistillista että satiirista. Kirjailija oli juutalainen kuten teoksen Solalkin. Teoksen hän kirjoitti ranskaksi. Joiltakin osin kieli kuulostaa vanhahtavalta; jätin Solalin vanhojen juutalaissetien yksinpuhelut pikaluvun varaan, koska ne pitkästyttivät. Huumoriksi ja satiiriksi tarkoitetut luvut tuntuivat nykylukijasta ajan syömiltä. Siitä syystä en antanut kirjalle viittä tähteä. Mutta kirjan loppu: voisiko sitä enää kauniimmaksi kirjoittaa! Uskon, että muutkin lukijat jäävät sen jälkeen istumaan ja toipumaan hitaasti eteerisestä liikutuksestaan!
Seija Hirvonen

Amin Maalouf: Leo Afrikkalainen

2011-07-07T04:30:00.000-07:00

Musiikin harrastajat tuntevat libanonilais-ranskalaisen Amin Maaloufin säveltäjä Kaija Saariahon oopperoiden libristinä, hänhän on kirjoittanut libretot Saariahon oopperoihin Kaukainen rakkaus, Adriana Mater ja Émilie.
Kirjailijana Maalouf on jäänyt meille suomalaisille vieraammaksi, mutta nyt viime vuosina on saatu hyviä käännöksiä Maaloufin teoksista myös suomeksi. Pari vuotta sitten ilmestyi värikylläinen Lähi-idän ja Persian historiaa valottava romaani Samarkand ja tänä vuonna mielenkiintoinen 1400- ja 1500-lukujen taitteeseen sijoittuva Leo Afrikkalainen. Molemmilla teoksilla on vankka todellisuuspohja, ja Maaloufin säihkyvä mielikuvitus saa historian elämään jännittävästi ja mukaansa tempaavasti. Leo Afrikkalaisen esikuva on renessanssiajan arabioppinut Al Hassan Ibn Muhammad Ibn Ahmad Al Wazzan.
Leo Afrikkalainen lähtee liikkeelle 1400-lopun Espanjasta, Granadasta, joka vuosisatoja on ollut arabien, "maurien", asuttama. Kun kristityt v. 1492 valloittavat Granadan, joutuvat arabit pakenemaan Marokkoon. Tässä vaiheessa päähenkilö, lahjakas arabipoika, on vielä nimeltään Hasan. Mutta pojan kasvaessa mieheksi nimi muuttuu moneen kertaan, kuten jo kirjan alku kertoo:
"Minä Hasan, Muhammad vaakamestarin poika, minä Johannes Leo de´ Medici, jonka parturin käsi ympärileikkasi ja paavin käsi kastoi, kuljen nykyisin nimellä Afrikkalainen, mutta en ole sen paremmin Afrikasta, Euroopasta kuin Arabiastakaan. Minua nimitetään myös Granadalaiseksi, Fasiksi ja Zayyatiksi, mutta minulla ei ole kotimaata, ei kotikaupunkia, ei omaa heimoa."
Leo Afrikkalaisen ihmeellinen tarina Fasin sulttaanin lähettiläästä paavi Leo X:n kirjastonhoitajaksi ja neuvonantajaksi on kiinnostanut ja kiehtonut monia tutkijoita ja kirjailijoita. Maalouf on valinnut teoksensa lajiksi lähes veijariseikkailun, mutta tämä lajivalinta ei estä syvällisiä filosofisia ja uskonnollisia pohdintoja, varsinkin kun kuvataan Hasanin ja paavin keskusteluja. Lukija saa paljon mietittävää ja pohdittavaa. Teos on ilmestynyt jo melkein kolmekymmentä vuotta sitten, mutta islamin ja kristityn maailman vuoropuhelu on edelleenkin ajankohtainen.
Leo Afrikkalaista tulee etsimättä mieleen Mika Waltarin samoihin aikoihin, samoille seuduille sijoittuva teos Mikael Hakim. Molempien teosten teemat ovat samoja, uskontojen vuoropuhelu on tärkeässä asemassa, ja molemmat kirjailijat kertovat tarinaa värikkäästi, mukaansa tempaavasti. Molemmat teokset antavat lukijalle seikkailun lisäksi paljon ajateltavaa.
Leo Afrikkalaiselle antaisin viisi tähteä, sillä myös suomennos on erittäin onnistunut.
Eliina

Cecilia Samartin: Nora ja Alicia

2011-07-07T04:23:00.000-07:00

Cecilia Samartinin teos Nora ja Alicia alkaa 1950-luvun Kuubasta, ajasta ennen Fidel Castron johtamaa vallankumousta. Erityisen kiinnostavaksi tarinan tekee se, että se perustuu löyhästi tositapahtumiin: Samartin on itse syntynyt Havannassa 1961 ja joutunut muuttamaan Yhdysvaltoihin perheen paetessa Kuuban sotilashallintoa.
Nimihenkilöt Nora ja Alicia ovat samanikäiset serkukset, jotka viettävät huolettoman lapsuuden ja nuoruuden Havannassa varakkaan perheensä ja sukunsa turvallisessa huomassa. Tytöt ovat erittäin läheiset toisilleen ja jakavat kaikki ilot, surut ja salaisuudet. Salaisuuksista vaarallisin on kauniin Alician rakastuminen tummaihoiseen Tonyyn, sillä tätä suhdetta valkoinen, "espanjalainen" suku ei hyväksy.
Tyttöjen ja koko suvun maailma järkkyy, kun Fidel Castron johtama vallankumous mullistaa yhteiskuntarakenteen. Tyttöjen isät, veljekset, suhtautuvat mullistuksiin hyvin eri tavalla; Alician isä nousee vastavallankumoukselliseksi ja haluaa jäädä Kuubaan, Noran isä katsoo parhaimmaksi viedä perheensä turvaan Yhdysvaltoihin.
Pääosa romaanista rakentuu nuoriksi naisiksi varttuvien tyttöjen kirjeenvaihdolle, jossa hyvin käy ilmi Kuuban kaoottinen tilanne ja Yhdysvaltoihin muuttaneiden kuubalaisten suunnaton koti-ikävä. Kuuban oloista lukiessa täytyy kuitenkin muistaa, että Samartin ei varmastikaan pysty olemaan täysin objektiivinen kuvauksessaan. Toisaalta, Alician ja hänen perheensä kokemia kohtaloita Kuubassa varmasti tuolloin oli.
Kirjan loppu kääntyy suorastaan jännitysromaaniksi Noran palatessa Kuubaan auttamaan Aliciaa ja tämän perhettä ja yrittäessä saada serkkunsa sairaalahoitoon Yhdysvaltoihin.
Mielenkiintoinen ja koskettava lukukokemus.
　
Eliina

Irène Némirovsky : Ranskalainen sarja

2011-06-23T04:03:00.000-07:00

Kustantaja tekee heti julkaisupäätöksen saatuaan käsiinsä esikoisromaanin käsikirjoituksen - kirjoittaja on epäonnistumisen pelossa unohtanut liittää nimensä käsikirjoituksen mukaan. Saman tekijän mittavin työ Ranskan miehityksestä toisen maailmansodan aikana julkaistaan jälkeläisten toimittamana ... Némirovskyn kirjailijantie tai elämä eivät ole tavanomaisia, vaikkei listaan lisättäisi kuolemaa keskitysleirillä Puolassa.

Ranskalaiseen sarjan alkuun on liitetty tekijän elämäkerta ja loppuun tekijän luonnostelua kirjaan ja (järkyttäviä) kirjeitä kirjailijalta ja hänen mieheltään, joka ei usko vaimonsa joutuneen keskitysleirille, vaan vetoaa ja pyytää, kunnes kokee itse saman kohtalon.

Kirja alkaa ranskalaisten vetäytymisvaiheesta, kun pariisilaiset jättävät kotikaupunkinsa ja etsivät turvallisempaa paikkaa maaseudulta. Ihmiset paljastavat raadollisuutensa, oman edun tavoittelun ja tekopyhyytensä. Henkilöitä on paljon, jotkut heistä liityvät toisiinsa, jotkut tapaavat myöhemmin, mutta osa jää irralliseksi. Pankkirin perheen, kirjailijan ja näyttelijättären epämiellyttävästä joukosta erottuu yksi hyveellinen pariskunta, joka ikävöi rintamalla olevaa poikaansa. Tämä vähän häiritsevä mustavalkoisuus haihtuu kirjan toisessa osassa, jossa eletään saksalaisten miehittäjien keskellä. Jälkimmäisestä osasta jäi mieleeni erityisesti Lucillen kasvu kuuliaisesta vaimosta naiseksi, joka kykenee tekemään itsenäisiä ratkaisuja.

Kyllä, pidin kirjasta. Ehdottomasti se kannattaa lukea. ****

Anne Swärd : Viimeiseen hengenvetoon

2011-06-15T04:07:00.000-07:00

Älyllinen ja aistillinen tarina, lupaa takakansi. Onhan tämä kirja kiinnostava kertomus kahdesta ihmisestä, jotka tapaavat lapsina ja viettävät yhdessä kasvuvuotensa eteläruotsalaisessa maisemassa. Lo arvaa heti, että häntä vanhempi Lukas on sytyttänyt tulipalon, joka riistäytyy aiottua laajemmalle. Lon isä on lähtenyt äidin luota, eikä äiti toivu tästä, vaan varoittelee ja suojelee tytärtään erityisesti miehiltä ja aivan erityisesti Lukasilta. Nämä kuitenkin vetävät Lota puoleensa. Lukasin ja Lon suhde on ystävyyttä ja rakkautta, mutta hajoaa aikuistumisen kynnyksellä pojan isän kuoleman jälkeen. Lukas ei toivu erosta. Toipuuko Lokaan erilaisissa seikkailuissaan?

Kertoja keskittyy näihin muutamiin ihmissuhteisiin (äiti-tytär, Lo-Lukas, Lukas-isä ja Lon rakastajat) niin, että kaikkinainen muu kasvu ja tapahtuminen ohitetaan kokonaan. Lo vain tuntuu kuin itsestään oppineen puhumaan sujuvasti englantia pärjätäkseen maailmalla, vaikka muita edellytyksiä pärjäämiseen ei välttämättä olisikaan. Välillä putoilin kärryiltäkin lukiessani, mutta silti bongasin hyvän kappaleen:

En osaa kuvitella millainen yksinäisyys odottaa sen päivän jälkeen kun ei enää näe lukea. Aloin lukea koska näin hänen (äidin) lukevan. Halusin kokea saman kuin hän, sen mikä sai hänet joskus katoamaan täysin omaan maailmaansa kun olimme kömpineet sänkyyn ja lämmitin jalkojani hänen reisiensä välissä, makasin silmät kiinni puoliunessa ja tunsin hänen kääntävän sivua.

VERRONEN, MAARIT: Pieni kumikanoottikirja

2011-05-09T02:10:00.000-07:00

KIRJANPOIKANEN KUIN KARAMELLI

Viileänsävyisiä kirjoja aiemmin julkaissut Verronen irroittelee nyt yllättävästi varsin leppoisan aiheen parissa. Ollaan pääkaupunkiseudun joissa hassulla pumpattavalla Bar...kumikanootilla ja pohditaan syntyjä syviä. Jo kirjan ulkonäkö viehätti.

Ymmärrän hyvin kuinka kirjoittaja kokee Hemmonsa lähes eläväksi olennoksi, ystäväksi, toveriksi luonnon keskellä seikkaillessaan. Minullakin on oma Hemmoni: sen nimi on Ronttonen ja se (ei sentään hän!) on taitettava polkupyörä, jonka kanssa olen kokenut jo monta pientä seikkailua, viimeksi Tonavan rannalla. Voisin aivan hyvin kokeilla joskus tuollaista melontaakin, voisin ottaa Ronttosen kyytiin...

Sinisalo, Johanna: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita

2011-04-27T04:01:00.000-07:00

Johanna Sinisalon kirjoja luokitellaan tieteis- tai fantasiakirjoihin, joitakin on on luonnehdittu sanoilla maaginen realismi. Sinisalon kerronta voi alkaa todellisenoloisesta, tutusta tilanteesta, mutta hetken kuluttua mukaan tulee asioita, jotka vievät kerrontaa toisenlakisiin, usein kauhistuttaviin tapahtumiin ja maailmoihin.
Kädettömät kuninkaat sisältää vain yhden novellin, jota ei ole julkaistu aiemmin. Ne kannatti mielestäni ehdottomasti koota kirjaksi. Mukana on kilpailuissa menestyneitä tai antologioissa julkaistuja. Muutaman novellin maailma perustuu taruihin ja kansanperinteeseen, kuten Sinisalon Finlandia-palkinnon voittaneessa kirjassa ENNEN PÄIVÄNLASKUA EI VOI. Ne ovat aika kiehtovia, nekin.
Tango merellä -novellissa rempseälle risteilymatkalle lähtenyt nainen herää laivan hytissä. Hän huomaa olevansa viimeisillään raskaana. Vähitellen olosuhteet, tilanne ja laivalla olevat ihmiset paljastuvat hirvittäväväksi uhkaksi, jossa ei ole jälkeäkään siitä retki-iloittelusta, joka on siivittänyt lähtöä. On tapahtunut onnettomuus, ja näyttää siltä, että eloonjääneitä on hyvin vähän.
Suosikkinovellini tässä kirjassa oli TRANSIT, jossa poliisikuulustelussa selvitetään vammaisen tytön hukkumistapausta. Siitä syytetään huumeissa hörhöillyttä miestä. Tapahtumat liikkuvat Särkänniemen delfinaarion ympärillä. Mies kertoo, kuinka hän tapasi tytön, jolle delfiineillä oli erityinen merkitys. Erityishoitaja kertoo tytön sairaudesta ja käytöksestä erityisesti Särkänniemen retkellä. Eri näkökulmista kerrottu tarina on huikea.
Minä pidin näistä.
*****

Lintunen, Maritta: Mozartin hiukset

2011-04-27T03:10:00.000-07:00

Seitsemännen kirjansa julkaissut Maritta Lintunen on ollut kahdesti Runeberg-palkintoehdokkaana ja kerran Savonia-palkintoehdokkaana. Mielestäni hän olisi palkinnot ansainnut. Pääosa tuotannosta on novelleja ja siinä lajissa hän on taitaja
Tässä novellikokoelmassa Lintunen jatkaa minulle jo tuttua varmaa kerrontaansa. Hyvin usein novelleissa näkyy kirjoittajan ammatti musiikin parissa. Niminovelli kertoo tutustumisesta Mozartin kotimuseoon, joka on minä-kertojalle pyhä paikka. Sieltä pitää saada mukaan muisto, joka on viimein on parisuhdetta tärkeämpi. Sibeliuskin pääsee kokoelmaan Jannen pää -novellissa, jossa niin ikään kiinnostus ja harrastus muuttuvat sairaudeksi.
Itse pidin eniten tämän kokoelman Joiku -novellista. Eläkeläismies kokee elämänsä romanssin Lapin matkalla ja sen jälkeen mikään ei ole ennallaan. Kertoja panttaa yllätystä tarpeeksi.
Itse tulen todennäköisesti lukemaan Lintusen seuraavankin kirjan. Suosittelen tähän keskisuomalaiseen kirjailijaan tutustumista muillekin.

Novellit 2011

2011-04-27T02:49:00.000-07:00

Tunnustan, että minulla on pahanlainen trauma novellista. Sen sain, kun aikanaan yritin paneutua Antti Hyryn lyhyeen Maantieltä hän tuli-tekstiin. Siitä asti olen luimistellut aina, kun kuulenkin sanan novelli. Trauma senkun paheni, kun yritin raukka itsekin väkertää jotain sen tyyppistä. Eihän siitä tullut uutta ei kystä. Paras pysyä pakinan parissa, siihen saa ainakin sitoa sievän rusetin loppuun. Nyt vähän helpotti, kun tartuin - irvistellen, mutta kuitenkin - Martti Joenpolven novellikilpailun parhaimmistoon. Yllättäen jopa pidin niistä ja ehkäpä hiukan ymmärsinkin, miten niitä rakennetaan. Selitin sitten itselleni, että eiväthän ne voikaan kovin vaikeita olla, nehän ovat harrastajien kirjoittamia. Mutta sitten taas iski epäilys, että en sittenkään tainnut ymmärtää, kun ilmeni, että samasta kaartista ovat kotoisin Turkka Hautala, Riku Korhonen, Mikko Rimminen, Tuomas Kyrö ja Sofi Oksanen. Nyt jään kyttäämään, missä yhteydessä putkahtavat uudellen esiin nimet sellaiset kuin Heidi Vattovaara, Antti Ritvanen ja Jenna Marisha Rasi-Koskinen. Oppia ikä kaikki. Vaan Maria Jotunin tekstit ovat sellaisia, että pössömpikin tajuaa, että niin napakkaa ja tiukkaa tekstiä osaa tehdä vain alan rautainen ammattilainen. Ei lukiessa edes muista, että novelli on vaikea kesytettävä.

Elefantin matka

2011-04-27T00:28:00.000-07:00

José Saramagon Elefantin matka on kerrassaan lumoava kirja. Yleensäkin Tammen Keltainen kirjasto takaa laadun, mutta niin paljon kuin luenkin, harvoin menen niin onnesta sekaisin kuin vaeltaessani Salomon-elefantin ja sen hoitajan Subhron kera Lissabonista Wieniin 1500-luvun puolivälissä. Saramago on verraton sanansuoltaja, lempeästi "mukamas sivistynyttä Eurooppaa" Subhron silmin tölviskelevä tarkkailija, joka ei säästä sen enempää katolista kirkkoa kuin kuninkaallisia tai poliitikkoja. Ah, niin viisas ja ilkikurinen Saramago on, etten kyllä tyydy lukemaan tätä teosta vain kertaalleen, vaan aion hankkia sen omaan hyllyyni. La Rebublican arvostelija arvioi sen kertovan paitsi matkasta läpi uskonpuhdistuksen ja sisällissotien repimän Euroopan, myös pohdiskelevan ihmisyyttä, sen puutteita ja heikkouksia, sekä valtaa ja ystävyyttä. Sen kaiken se tekee aivan erityisellä tavalla. Jo kirjan kansi on kuin lupaus, jonka sisältö sitten lunastaa. Matkaa ei tehdä Pendolinolla vaan rauhallisesti askeltaen ja Salomonin lepotaukoja kunnioittaen. Ja tietä riittää.

I.K.INHA OLI MIELENKIINTOINEN MIES

2011-04-05T03:12:00.000-07:00

Nyström, Aamu : I.K.Inha: valokuvaaja, kirjailija, kulttuurin löytöretkeilijä

Inha, I. K. : Muistelmia polkupyöräretkeltäni

Inha tunnetaan varmaan parhaiten valokuvistaan, mutta hän oli myös toimittaja, kirjailija ja kääntäjä. Kulttuurin löytöretkeilijä on hyvä nimitys, sillä hän harrasti pyöräilyä ja kirjoitti retkiltään päiväkirjaa. Nyt on julkaistu kirjana aikoinaan lehdessä ilmestyneet kuvaukset Inhan keski-Euroopan pyörämatkasta kesällä 1886. Teksti on tietenkin vanhanaikaista, ihanaa sellaista, täynnään unohduksiin painuneita ilmauksia ja sanoja, joita Inha lienee osittain joutunut keksimään kirjoittaessaan. Pelkästään polkupyörään liittyvä sanasto oli tuolloin vasta muotoutumassa, uudehko keksintö kun oli. Kas tällaista: Taajasilminen rautatieverkko, maailmanmainiot taulustot (Dresdenissä muuten), ”Yötä makasin eräässä talonpoikaisravintolassa”... Ravintola tarkoitti kai vielä tuolloin sekä ruoka-että majoituspaikkaa. ”Huono tie tärskytti aivot sekaisin”.

” Yö olisi kulunut varsin rauhallisesti, mutta täälläkin on navetta samassa rakennuksessa kuin asuinhuoneet ja nyt se lisäksi sattui olemaan aivan allani; lattian ravoista nousi tuikevan väkevät ilmat, jotka eivät millään tahtoneet henkitorveen mahtua”. ”Samana päivänä kävi ankara vastamyrsky, joka huitoi vihmasadetta kasvoihin; tiet olivat täynnänsä virstanmittaisia ahteita ja lokaiset...kaikki polkupyörällä kulkijan pahimmat vastukset. Usein olin vähällä tuskaantua, kun tuuli piteli paikalla, vaikka olisin kuinka polkusimia painanut”.

Maanmainioita kuvauksia, suosittelen ensin elämäkertaa ja sitten matkakuvausta ja niitä valokuvakirjojakin löytyy...

Anna Gavalda: Karkumatka

2011-03-22T22:02:00.000-07:00

Ei koko elämää tarvitse pistää uusiksi, jos arki tökkii. Tai umpitylsät sukulaishäät kuten Garancella ja hänen sisaruksillaan. Pieni irtiotto riittää, ja niin sitä taas on valmis palaamaan rutiineihinsa. Mutta ei kuitenkaan ennen kuin on kuunnellut Leonard Cohenin Hallelujahin Jeff Buckleyn esittämänä.
Anna Gavalda on vuonna 1970 syntynyt ranskalainen kirjailija, jolla on kyky koukuttaa lukijansa hilpeästi ja haikeasti sekä saada pärskähtelemään (ei kirjan sivuille, kiitos) hulvattomille oivalluksille. Häneltä käy aloituskin kuin tuosta vaan huitaisten ja se on sitten menoa.
"En ollut vielä ehtinyt istuutua, takamukseni oli puoliksi ilmassa ja käsi auton ovella, kun käly kävi kimppuuni: - Hyvänen aika... Etkö sinä kuullut tööttäyksiä? Olemme odottaneet tässä jo kymmenen minuuttia!"
"Hei vaan, minä vastasin."
Kun dialogia käydään tuolla tasolla, on ihan pakko lukea eteenpäin. Miniä oli hotkaissut kerralla koko ihanuuden ja samoin kävi muorille. Vielä loppuun oli Gavalda sitaissut juuri pienellä fontilla solmitun rusetin, joka tuoksahti paitsi munakoisolle niin myös koiranpissalle! Toki Gavaldan mainiota tekstiä voi lukea hitaamminkin nautiskellen, jos vain malttaa.

Antti Puuhaarasta se alkoi

2011-03-07T04:19:00.000-08:00

Kouluun mennessäni tunsin hätinä kirjaimet. Äiti skarppasi ensimmäisinä viikkoina tehokkaasti: ei edes puuroa, ennen kuin läksyt on tehty. Antti Puuhaara jättiläisten maassa oli ostettu porkkanaksi, jonka oli määrä motivoida osaltaan lukuharrastusta. Puoliväliin pääsin liftillä eli luetutin sitä äidiltä salaa apulaisella. Vaan kuinkas kävikään. Luki mokoma niin hitaasti, että ajattelin vähän vilkaista jo etukäteen seuraavaa sivua. Loppu onkin sitten historiaa ja kirjaston korkeaveisua. Oma A.P:ni on hukkunut elämän myrskyissä, mutta kovia kokenut oli sekin nide, joka löytyi Vaasan kirjastosta, haalistunut ja moneen kertaan teipattu. Näki, että sitä oli luettu, rakastettu ja vähän rutistettukin. Ja sitä jälleennäkemisen riemua! Vain samalla tavalla kajahtaneet ymmärtävät tunteeni. En yhtään ihmettele, että juttu vetosi 7-vuotiaaseen. Homma toimii yhä Raul Roineen kertomana ja Risto Mäkisen kuvittamana. Ja se aikamatka lapsuuteen! Se ei olisi voinut toteutua ilman kirjastoetsivien apua!

Sarita Skagnes : Vain tytär

2011-03-02T02:05:00.000-08:00

KUNNIAVÄKIVALTAA JA VÄKIVALTAA

Kirjoittaja kertoo omasta elämästään, joka on ollut niin raskasta, että sanattomaksi vetää. Syntyä tytöksi intialaiseen maalaiskylään on jo sinällään kova kohtalo, tällä tytöllä on lisäksi väkivaltainen isä ja siksi koko perhe on sairas. He asuvat Norjassa, mutta elävät perhe-elämää perinteisin intialaisin säänöin. Mutta niin vain Satwant, myöhemmin Sarita jaksaa irrottautua perheen ja suvun vankilasta ja aloittaa uuden elämän, vapaana kuten hän itse sanoo.

Tiedämme varmaan kaikki jotain kunniaväkivallasta ja intialaisten kulttuurista, jossa poikalasten arvostus on kohtuutonta, tyttöjen kohtelu täysin rikollista. Silti kirjan kuvaus intialaisista tavoista kylmäsi. Tuhatvuotiset epäinhimilliset perinteet jatkuvat edelleen ja tulevat jatkumaan tulevaisuudessakin. Jokainen sukupolvi aivopesee seuraavan ja kierre jatkuu. Se tuntuu pahalta. Siirtolaisina länsimaissa asuvat intialaiset pitävät kiinni vanhoista perinteistä, huolimatta uuden asuinmaan laeista. Ainakin tässä kirjassa ja varmaan aika yleisesti muutoinkin.

Hesarissaa on ollut nyt helmikuun lopussa ja 1.3. kirjoituksia kunniaväkivallasta, otsikoita: Väkivalta on syvällä kulttuurin rakenteissa, Poliisi puuttuu kunniaväkivaltaan ja Miesten kotouttaminen auttaisi kunniaväkivallan kitkemisessä (noinkohan?). Rikosylikomisari Kari Tolvasen mukaan Suomessa ei ole tehty yhtään kunniamurhaa. Vielä. Ruotsissahan tästä on jo kokemuksia.

Kirja on raskas, ei tekstinäkään kovin kaunokirjallista, enemmän raportoivaa. Mutta onhan tämä tärkeä aihe, tämä on tärkeä kirja.

Suomennoksen myyntivoitot menevät Plan-Suomen KOSKA OLEN TYTTÖ-kampanjalle.

Olli ja Pieni

2011-02-27T09:15:00.000-08:00

Ahdistaa, oksettaa ja ruumis tärisee. Luin nimittäin Äsken Olli Jalosen Poikakirjan. Kirja kertoo Pikku - Ollista, joka käy koulua ja elää 1960-luvun alkua.

Asiat ovat minulle hyvin tuttuja. Ollaan kirjailijan kanssa ikätovereita. Olisi ehkä ollut viisasta jättää koko kirja lukematta ja antaa lapsuutensa ahdistusten jäädä sinne edelleen, vain osittain prosessoituneina. Joka tapauksessa, olkaa varovaisia, kun luette tätä kirjaa. Jos olet yli 50 vuotias, tämä kirja kaivaa sisältäsi paljon asioita, jotka eivät helpolla uudelleen piiloon mene. Tämä kirja kaivaa kokonaisen aikakauden esille.

Jos olet nuorempi, saatat vähän kauhistella, saatat tykästyä juoneen, mutta aivan varmasti tykästyt Jalosen kieleen.

Nuori poika käy siis koulua. Hän käy sitä kaupungissa, jossa tuoksuu voimakkaasti aserasvalta, sotatraumoilta ja , yllätys, yllätys, jotenkin myös Veijo Mereltä. Perhe Ollin ympärillä ei ole kuitenkaan mitenkään erityisen hajalla. On vain niin paljon kummallisia asioita.

Olli elää nuoruuttaan neljän siskonsa kanssa. Hän rakentaa pala palalta tietojaan ja ymmärrystään ympäröivästä maailmasta. Asiat näyttävät kummallisilta, mutta lopulta aina Olli pystyy tekemään niistä synteesin itselleen. Nuorin sisko on autisti. Sitä sanaa ei vielä sanota, ei ehkä tiedetäkään. Nuorin on Pieni. Se on hänen nimensä. Hän on siinä suhteessakin pienin. Kukaan ei tarvitse nimeä.

Ollin isä on vasemmistolainen, mutta kuitenkin yrittäjä. Äiti käy pätkätöissä. Yhden ihmisen palkalla tullaan toimeen, ainakin suureksi osaksi. Eletään toista aikaa, televisiokin on vasta tuloillaan.

Koulu ahdistaa ja on samalla kummallinen ja arvaamaton. Sellainen se oli 1960- luvun alussa. Kiertelevä sirkus räjäyttää tajunnan, mutta omatekoiset pommit saattavat viedä näönkin. Toiset oppilaat kiusaavat joitakin, mutta se on reilua väkivaltaa. Ahdistavaksi väkivalta tulee vain silloin, kun sitä ryhtyy harrastamaan koulu ja opettaja, väkivallan ammattilainen.

Jalonen kuvaa 60 – luvun erinomaisen hyvin. Täsmällisesti ja oivallisesti. Tunne tuoksut ja tunteet pelkän tekstin välityksellä.

Jalosen kieli on runollista, hengästyttävää ja maalailevaa. Hänen tekstinsä imee mukaansa huomaamatta. Teksti kertoo julman kauniisti rumatkin hetket pienen pojan elämästä. Abortti on hetki elämässä, kuolema vähän pitempi ja luokkatoverin tuhoutuminen korkeintaan kummeksuttava asia. Sodasta oli kulunut tuskin 20 vuotta. Kuolemaa ei vielä ollut tullut ihmisille vieraaksi ja kauhistuttavaksi. Eikä Jalonen sitä sellaiseksi kirjoitakaan.

Pienen pojan elämässä kuolema, kummallisuudet ja kasvaminen ovat asioita, joita miehen on vain kohdattava, opettajan antamin konstein, jos ei sitten muutoin. Pieni poika kokee kauhistuttavaksi elämän, jonka kiemuroihin hän ei tunnu saavat patenttiratkaisuja, vaan jonka kiemurat hänen on itse selvitettävä ja muotoiltava.

Ja hyvin hän muotoilee. Kirjan viimeisillä sivuilla Jalonen muotoilee pojan ajatuksiin juhannusyönä sen kaltaista runollisuutta, kaihoa, kasvamisen tuskaa ja jännittävyyttä, että lukija joutuu kertaamaan viimeiset sivut monta kertaa, tutkimaan lauseenrakennetta ja ajatuksen kulkua.

Jalosen Poikakirja toivon mukaan filmatisoidaan joskus. Ohjaaja joutuu loppukohtauksen kohdalla suoriutumaan uskomattomasta tehtävästä. Niin paljon pitää saada mahtumaan viimeiseen 3 minuuttiin.

Minua vähän kummeksuttaa se asia, miksi tämä kirja ei ole ollut ehdokkaana suuriin kirjapalkintoihin. Minua vähän kummeksuttaa se, että kirjasta ei ole lyöty rumpua enempää.

Jos, ja kun joku innostuu lukemaan, muistakaa varoa , muistakaa säännöstellä, ja muistakaa säästää kirjan viimeiset 50 sivua tilanteeseen, jossa olette omasta mielestänne vahvoilla. Silloin on hyvä kohdata lukukokemusmyrsky. Jalonen tulee vielä sekoittamaan tällä kirjalla monen ihmisen mielen ja muistot pahemman kerran.

Matti Rämö : Polkupyörällä Intiassa

2011-02-21T03:21:00.000-08:00

Polkupyörällä Intiassa : lehmiä, jumalia ja maantiepölyä
JÄRJETÖNTÄ MENOA!

Tämä alkaa olla jo äärimmilleen vietyä matkan tekoa, kirjoittajan täytyy olla harvinaisen sitkeä otus, kun selvisi ollenkaan hengissä moisesta ruljanssista. Hän pyöräili polkupyörällä 2600 km kuukaudessa Intiassa. Miksi ihmeessä? Kaveri on pyöräillyt Euroopassa ja Afrikassakin (edellinen kirja), joten miksei kai sitten kauko-idässäkin. Intia on hänelle ennestään tuttu maa, hän tuntee sen historian, kulttuuriin ja uskonnolliset menot erittäin hyvin. Niitä hän kuvaa yksityiskohtaisesti. Osallistuu itsekin, äitivainaan tuhkan vieminen Gangesiin oli yksi hänen motiivinsa matkalle. Toinen oli tapaaminen tyttären kanssa.

Intia on vihonviimeinen maa pyöräilijälle: liikenne on täysin mielipuolista, ei mitään virallisia sääntöjä eikä tolkkua, ihmisiä on joka paikka täynnä liikkumassa mitä kummallisimmilla härveleillä, teiden kunto on mitä sattuu, ilmasto-olot kauheat, kuumaa ja kosteaa. Tiellä on ihmisten lisäksi jos millaista elukkaa, niin eläviä kuin mätäneviäkin. Aina kun Rämö pysähtyy jonnekin pyörineen, kertyy ympärille kymmeniä, joskus toistasataa töllistelijää, jotka koskettelevat, nyppivät, tyrkyttävät palveluksiaan. Kommunikaatio on lähes aina elekielen varassa, tosin Rämö hallitsee hyvin Intian elekielen, oikeatakin kieltä vähän.

Toki matkalla löytyi myös kauneutta niin luonnosta kuin kulttuurista, ystävällisyyttä ja auttavia käsiä tarvittaessa.

Jotenkin hassua, että joku tekee tällaisen matkan, kirjoittaa siitä kirjan, ja sitten joku vielä lukee sen mielenkiinnolla!

Kyllä en lähde tähän maahan, en ikinä.

MOOTTORIPYÖRILLÄ 24 000 km

2011-02-21T01:53:00.000-08:00

Ewan McGregor : Halki Euroopan ja Afrikan

Kirjoittajat ovat tunnettuja näyttelijöitä, moottoripyöräilyn harrastajia ja Unicefin lähettiläitä. Kaksi viimeistä seikkaa selittävät näinkin hullun idean: ajaa nyt moottoripyörillä Skotlannin pohjoiskärjestä Afrikan eteläkärkeen. Euroopan osuus on tavanomaista matkantekoa, mutta Afrikassa eteneminen on välillä yhtä tuskaa olosuhteiden vuoksi. Hiekkamyrskyjä, armotonta kuumuutta, yöpymisiä keskellä aavikkoa, norsuja tallustelemassa yöllä teltan vierestä, kiviä heitteleviä lapsia...Mutta aina välillä pojat saivat ajaa täysillä hyviä teitä poikki savannien ja ohi eksoottisten eläinlaumojen. Ihmisten ystävällisyys ja usko tulevaisuuteen vaikeissakin oloissa teki vaikutuksen kirjoittajiin.

Kirjan juju on siinä, että he kuvaavat toimintaa Unicefin hyväntekeväisyyskohteissa. He kertovat Ugandan lapsisotilaista, valtavista pakolaisleireistä, sisällissotien orvoiksi jättämistä lapsista, HIV-ongelmista. Valopilkkujakin on: esimerkiksi Ruanda, jonka nimikin tuo heti mieleen kauheat veriteot. Mutta Ruandan kansa yrittää unohtaa vuoden 1994 kansanmurhat ja rakentaa maataan. Kuvauksesta päätellen he ovat onnistuneet siinä hyvin, ilmeisesti presidentti Kagamen ansiosta. Ehkä sekasortoinen maa tarvitsee lujan johtajan, toivottavasti ei demokratian kustannuksella, kuten usein käy.

Tansaniassa lasta kutsutaan orvoksi, jos hänen äitinsä kuolee, huolimatta siitä, onko isää olemassa. Niinpä, olemme nähneet niin usein kuvia Afrikasta, joissa naiset kantavat vettä ja polttopuuta kilometrien päästä lapsi kangaspussissa selässään, keittävät ruuan ja kuokkivat peltotilkkujaan. Miehet nähtiin ennen keihäät kädessään, nykyään valitettavan usein aseet käsissään. Koulutus, etenkin tyttöjen, on tässäkin maanosassa ratkaisevan tärkeää.

Silmiä avaavaa, jos niin haluaa.

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

2011-02-14T04:25:00.000-08:00

Leena Lehtolainen kuuluu dekkaristiemme kärkikaartiin, pärjännee varmaan ihan hyvin skandinaavisten kirjoittajasiskojensa joukossa. Minusta hyvään dekkariin kuuluu jonkin ajankohtaisen (joskus ehkä ajattomankin) aiheen käsittely, kyllä nyky-yhteiskunnassamme aiheita eli ongelmia riittää käsiteltäviksi. Tässä kirjassa se on maahanmuuttajat ja ristiriidat, joita väkisinkin syntyy, kun eri kulttuureista ja uskonnoista tulevat ihmiset yrittävät elää rinta rinnan. Lisäksi sotaa käyvistä maista pakolaisina tulleilla ihmisillä voi olla todella rankkoja kokemuksia takanaan. Tällaisiakin asioita dekkareissa voidaan käsitellä, yhteiskunnallinen rikosromaani lienee nimitys tälle alalajille.

Täällä maalla maahanmuutajiin liittyviin ongelmiin ei törmää päivittäin, mutta pääkaupunkiseudulla se lienee arkipäivää. Tulevaisuudessa ehkä täälläkin.

Kelvollinen tarina, hyvin kirjoitettu, mielenkiintoiset taustat, siitähän syntyy luettava kirja.

Michael Beardin seurassa viihyy

2011-01-24T22:33:00.000-08:00

Ian McEwanin romaani Polte kertoo Michael Beardista, jolla käy kuumana niin pää kuin kupeet. Nobelpalkinto ja viisi avioliittoa kertovat alustavasti, mikä on homman nimi. Mutta Beard ei ole koskaan tyytyväinen, hän painaa kuin riivattuna eteenpäin katastrofista toiseen. Miten sellaiseen tyyppiin voi tykästyä, joka puhuukin etupäässä fotosynteesistä ja sen soveltamisesta energiantuotantoon. Jotenkin sitä vaan ihan ahnehtii tekstiä, vaikka ei aina ymmärrä siitä höytysen pöläystä. Selitys löytyy McEwanin kykyvystä "mennä henkilöidensä ihon alle ja pääkopan sisälle". Beardia seuraa lumoutuneena kuin pillerinpyörittäjää, joka uurastaa elämänsä lantakasassa. Beard on kalju, lyhyt ja lihava, mutta fiksu. Miehen seurassa viihtyy, vaikka tuskin häntä sentään naapurikseen haluaisi.

Jane Austenin ja Seth Grahame-Smithin epäsäätyinen suhde

2011-01-24T21:27:00.000-08:00

Schildtsin kustantama Ylpeys ja ennakkoluulo ja Zombit pisti silmään lähinnä karmealla kansikuvallaan. Klassinen rakkaustarina yhdistettynä väkivaltaan! Minkä ihmeen sopan Grahame-Smith oli kokannut? Takakannessa vakuutettiin sen olevan todellinen makupala nykyaikaiselle lukijalle. Siis minulle? Tunsin kuitenkin itseni fossiiliksi rämpiessäni siinä tappaiskeitossa. Huumoripläjäys oli, kun zombit ahmivat kukkakaaleja luullessaan niitä ihmisaivoiksi. Kirja on käännetty jo 24 kielelle ja siitä on tulossa myös elokuva. Siitä vaan nauttimaan, jos vatsa kestää. No jotain ideaahan tässä täytyy olla, tuumin ja tartuin Austenin parisataa vuotta sitten ilmestyneeseen originaaliin. Se toimii yhä kirpeänä kannanottona englantilaisen maalaisaatelin tyhjänpäiväiseen luokkatietoisuuteen. Rakastavaisia hyppyytetään kuin jojoja, mutta sehän kuuluu asiaan. Sujuvastihan G-S onnistuu soluttautumaan Austenin maailmaan, mutta silti hänen suosionsa hämmästyttää yhtä lailla kuin iltapäivälehtien taito tehdä otsikoita. Vanhaa rouvaa ihastutti varsinkin hänen tapansa kuvata Elisbethin ja Darcyn suhteen alkua. Austenin mukaan se tapahtui Pemberleyn kauniissa puistossa, mutta G-S paljastaa myös miksi. Siis siksi, että Darcyn housut istuivat niin hyvin hänen perienglantilaisista paikoistaan.

Mario Vargas Llosa : Tuhma tyttö

2011-01-09T22:56:00.000-08:00

Tuhma tyttö esiintyy ensin Limassa perulaisille teini-ikäisille valloittavana chilettärenä yhdessä sen talon tyttären kanssa, jossa hänen äitinsä on keittäjänä. Pojat kilpailevat suosiosta, kunnes tekaistu murre paljastuu ja chiletär katoaa.

Yllätyksekseen tarinan kertoja tapaa chilettären aikuistuttuaan Pariisissa. Tyttö on marxilais-leniniläisessä koulutetuksessa, valmistautumassa tekemään Perussa vallankumouksen. Pariisilaista ystäväänsä Paulia auttaakseen UNESCO:n palveluksessa kääntäjänä toimiva kertoja järjestelee näille tuleville sisseille asuntoja halvoista hotelleista ja elää lyhyen romanssin ex-chilettären kanssa.
Myöhemmin kertoja kuulee tytön olevan kuubalaisen vallankumousjohtajan rakastajatar.

Ylen hämmästyneenä kertoja vuosia myöhemmin tapaa tytön UNESCO:n virkamiehen vaimona Pariisissa, entistä kauniimpana ja houkuttavampana ja myös halukkaana uusiin seikkailuihin. Kertoja rakastaa naista, joka heittäytyy aina uusiin seikkailuihin suuremman rikkauden perään ja muistaa vanhaa ystäväänsä silloin, kun asiat eivät suju tai hän on suorastaan vaikeuksissa. Tuhma tyttö jättää selittelemättä monta kertaa kertojan, joka lohduttautuu uppoutumalla kääntäjän ja tulkin työhönsä, joka vie hänet eri puolille maailmaa. Tyttö kyllästyy myös miehiin, joiden rikkauden jakaminen sisältää ikäviä velvoitteita.

Kirjassa liikutaan paikasta ja kulttuurista toiseen: Lima, Pariisi, Lontoo, Tokio, Wien, Helsinki. Kuvaus on tarkkaa ja todentuntuista; maailma on läsnä. Tuhman tytön seikkailu tässä Mario Vargas Llosan samannimisessä kirjassa pitää kuitenkin jännitettä yllä. Se tekee sen jopa niin hyvin, ettei kirjaa tahdo malttaa laskea käsistään . Samalla lukija joutuu pohtimaan ikuisia kysymyksiä onnesta, rikkaudesta ja rakkaudesta. Kirjassa on myös hieno sivutarina Pariisiin adoptoidun lapsen murtautumisesta autistisesta puhumattomuudesta.

Upea teos, jota tulee ikävä, kun sen on lukenut.

Pizza di Myllykoski

2010-12-28T03:08:00.000-08:00

Don Juho on pizzerian omistaja Kymijoen partaalta. Hän on hullaantunut Mafian toimista, verisistä tarinoista ja elokuvasitaateista. Päähenkilö taas on A, toimittaja Palermosta, joka on saanut italialaiselta järjestöltä ehdotuksen, josta ei voi kieltäytyä.

Jari Järvelä tuo lukijan eteen jälleen kerran jotain sellaista, joka kouluttaa lukijaa ja pitää häntä otteessaan pitkään. Zombien tarina jää elämään, teksiti kummittelee lukijan mielessä ja jälleen kerran Järvelä tekee lähtemättömän vaikutuksen .

Italialainen A on kuitenkin rauhan mies. Hän käy töissä pizzeriassa, hän paistaa kuralätkiä, joita tässä kummallisessa maassa kutsutaan pizzoiksi ja hän tarkkailee suomalaista elämänmenoa huuli pyöreänä. Hänellä on ikävä Italiaan, eikä hän löydä tästä maasta mitään, mikä helpottaisi hänen oloaan.

Hän käy katselemassa suomalaista jalkapalloa lumisateisella kentällä, raportoi peleistä, mutta kukaan ei vastaa hänelle, eikä mitään julkaista. Suomalaiset pelit ovat irrationaalista säheltämistä ja absurdia jalkapallon kioskikirjallisuutta. A tuntee elävänsä Ylämaassa, jossain kummallisessa fantasia-valtiossa, jossa kaikki tapahtuu kuin tarussa sormusten herrasta.

Kirja kehittyy vähitellen Don Juhon kehityskertomukseksi. Järvelä on rakentanut tarinan ja juonen yksityiskohdat aika visuaalisiksi, joten ihmettelen, jos kukaan elokuvaohjaaja ei kiinnostu siitä, kuinka kymenlaaksolainen hulivili yhdentyy Eurooppaan, käyttää hyväkseen vahvuuksiaan ja lopulta pääsee parrasvaloihin suomalaisena selviytyjänä.

Don Juho on mies, joka leikkelee sanomalehdestä korvikerahaa lompakkoon pelkästään siksi, että haluaa nähdä, millaiseksi Alamaan konnilla naama menee, kun keikka kusee. Don Juho on mies, joka luokittelee naiset tarpeen vaatiessa sahatavaran vientiluokituksen mukaan. Hän on mies, joka silmää räpäyttämättä pystyy loihtimaan elokuvan toimintakohtauksen pizzatäytteiden avulla. Don Juho on Honkajoki, Koskelan Jussi ja Raidin komisario Jansson, kaikki samassa persoonassa.

Don Juho elää ehkä elokuvakliseiden värittämässä maailmassa, hän ehkä ei pysty muuttamaan historian pyörää, mutta hänen ystävyytensä ja uteliaisuutensa vie lukijan suomalaisen miehen sisimpään. Kaikkea tätä tarkkaillaan himmentimen kautta.

Kun teksti sitten etenee tarpeeksi pitkälle, Järvelä marssittaa esille tämän Iiriksen, vahvan naisensa, joka elää miesten kummallisessa maailmassa, tarkkailee kaikkea, mutta lopulta ottaa ohjat käsiinsä ja selviytyy kaikesta.

Rööri kiipeili kattojen päällä, Miinalan joella seikkaili toinen vahva nainen ja lähes jokaisessa Järvelän tekstissä miehiä ja heidän tekemisiään ohjaa joku, johon ensin rakastutaan, mutta johonka lopulta on pakko suhtautua myös toisin.

Järvelän kirjallisuudessa on vain yksi pieni vika. Kun se uutuus tänään nyt tuli ahmittua yhdellä kertaa, seuraavaa joutuu odottamaan taas vuoden.

Max Manner vauhdissa

2010-12-26T21:51:00.000-08:00

Tunnustan olevani dekkareiden suurkuluttaja. Ilman "unirättiä" en sänkyyn mene. Mutta, mutta... Max Mannerin uusin 72h oli kyllä niin tujua tavaraa, että en todellakaan usko tarvitsevani enempää tätä lajia. Kyllä kirjoittaminen Mannerilta sujuu, ei siinä mitään, mutta tarvitaanko todella näin paljon väkivaltaa ja kuolemia, jotta romaani "murtautuisi pohjoismaisen trillerigenren kuumimpaan ytimeen"? Kun ruvetaan mässäilemään näillä asioilla, niin vanhan rouvan mielipide on, että joku tolkku hommassa pitäisi olla. Entistä poliisia Annika Malmia tulee surku, jos kohta muutakin porukkaa, jota Manner riepottelee kolmen jäätävän kylmän vuorokauden aikana niin Suomessa, Ruotsissa, Norjassa kuin Venäjälläkin. Mutta jos pitää vauhdista ja vaarallisista tilanteista, niin siitä vaan. Itse taidan ottaa loiventavat Rex Stoutin seurassa.

Mikko Rimminen : Nenäpäivä

2010-12-10T08:18:00.000-08:00

Onks kaikki okei?
Irma lähtee Helsingistä Keravalle hakemaan ilmaista huonekasvia ilmoituksen perusteella, mutta eksyy väärään rappuun. Kun hän tulee soittaneeksi Jokipaltioiden ovikelloa, tekeytyy hän kulutustottumuksia kyseleväksi tutkijaksi. Seuran kaipuu saa hänet jatkamaan kyselyjä, vaikka asiat sotkeutuvat koko ajan yhä pahemmin. Irman elämää ei helpota poikakaan, joka soittelee, kauppaa autoaan Irman käyttöön, koska hänen on lähdettävä pitemmäsi aikaa matkalle.
Irma on hellyttävän hyväntahtoinen ja kirjailija saa lukijan toivomaan päähenkilölle parempaa kuin näyttää olevan luvassa. Lähes kaikki kirjan henkilöt on kuvattu reppanoiksi, jotka koheltavat yksin tai kaksin, mutta eivät halua pahaa kenellekään - paitsi tietysti Hätilän kamala tytär, jolla onkin tasapaino-ongelmia. Silloin tällöin joku muistaa välittää ja kysyä otsikon kysymyksen.
Rimmisen kieli on nautinnollista. Teksti vilisee uusia, ymmärrettäviä suomen kielen sanoja: rouva huohalsi retkiltään, puhelin inisteli ja ynisteli, aprikooseilin, mielenjuolle.. ja vanhoja sanoja uudesti oivallettuina: huokailla herraparatkoonia. Mielestäni kielenkäyttö on raikasta ja upeaa.
Välillä - kaiken itkettävän sotkeutumisen ja surkeuden keskellä on pakko nauraa ääneen eli huumoria, lämmintä ilottelua löytyy.
Vaikka pidin todella paljon Pulkkisen Finlandia-ehdokaskirjasta, ansaitsi tämä kyllä voiton.

Doris Lessing: Ihon alla

2010-11-11T04:55:00.000-08:00

En olisi arvannut, että yli viisisataa sivua muistelmaa minulle vieraasta lapsuus-nuoruusympäristöstä pitää otteessaan. Niin vain kävi Doris Lessingin Ihon alla : omaelämänkerran ensimmäisen osan kohdalla. Teos kattaa vuodet 1919-1949. Onhan kirjailija toki arvioitu Nobelin arvoiseksi, joten muistelultakin sopii odottaa jotain. Kerronta on värikästä, ympäristö- ja henkilökuvaus vetävää ja osuvaa. Lessing analysoi hienosti esim. vanhempiensa pyrkimyksiä ja kohtaloa. Lukiessani sitä suomeksi englanninkielisessä ympäristössä Afrikassa, sain kirjasta nimiä puille ja eläimille: helmikana, jakaranda... Tylsin osio kirjassa oli nuoruuden järjestöelämän kuvaus, mutta kattoihan poliittinen aktiivivaihe ison osan Lessingin nuoruutta.

Paratiisi ei taida sittenkään olla ihan nurkan takana

2010-11-08T01:17:00.000-08:00

Nobelisti Mario Vargas Llosa oli jäädä minulle vähän sellaiseksi hyvää päivää kirvesvartta-kokemukseksi luettuani puoleen väliin Maytan tarinaa. Epäonnisen vallankaappausyrityksen kuvaus, jossa käytäntö ja teoria ottavat yhteen päät kolisten, ei jaksanut pitää vanhan rouvan mielenkiintoa yllä loppuun asti. Mutta kuinkas sitten kävikään Paratiisi on nurkan takana-teoksen kanssa. 550 vimmaisesti suollettua sivua kahdesta ah niin erilaisesta, mutta yhtä kutsumustietoisesta ihmisestä, taidemaalari Paul Gauguinista ja hänen isoäidistään Flora Tristanista oli melkoinen lukukokemus. Pelkään sen panevan etsimään ainakin Gauguinista vielä lisää tietoa, mutta tuskin sentään hätistävän haudalleen. Halu tietää ja kokea enemmän ja syvemmin käy vielä päinsä, jos hauta on Kööpenhaminan liepeillä kuten Karen Blixenin, mutta Tahitille on turhan pitkä ja kuoppainen taival. Mutta että pääsisi pällistelemään Gauguinin tauluja ja lunttaamaan omista muistiinpanoistaan, miten Llosan luovuus läpivalaisee niiden syntyhistoriaa! Olisi se onnea. Paratiisi on nurkan takana on leikki, jota lapset leikkivät eri puolilla maailmaa. Flora ja Paul uskoivat sen olevan heti seuraavan nurkan takana eli sitkun. Eihän homma siten toimi, mutta päämääräänsä pyrkiessään kumpikin eli täydesti ja intohimoisesti niin kauan kuin eli. Flora rakensi työläisten ja naisten paratiisia, Paul etsi barbariaa ilman sosiaalisia tai moraalisia paineita. Llosa kertoo heidän tarinansa sulauttaen faktan ja fiktion niin saumattoman sileästi toisiinsa, että lukijan on turha pohtia, miten kaikki ihan aikuisten oikeasti tapahtui. Uskoisin myös, että Sulamit Hirvaksen suomennos tekee oikeutta espanjankieliselle alkuteokselle.

Riikka Pulkkisen Totta puhuttelee

2010-10-20T23:38:00.000-07:00

Hotkin Riikka Pulkkisen toisen romaanin, Totta-teoksen, tuntien niskassani varausjonon painon. Siksi analyysi jääköön. Riittäköön toteamus, että johan on tyttö 30-vuotiaaksi kypsän oloinen. Ja sanantaitajana aivan omannäköinen.

Franny ja Zooey eli apua narsismiin

2010-10-01T02:38:00.000-07:00

J.D. Salingerin Franny ja Zooey tuntui ensin vähän, että hei, missäs nyt mennään. Mutta sitten olin älyävinäni, että narsismistahan tässä on kysymys. Siis minä, minä, minä ja toisista viis. Raamattunsa lukeneille ja "hoida leiviskääsi"- opetuksen sisäistäneille tekstissä ei ole mitään uutta, mutta vähänkin narsismiin päin oleville sangen terveellistä luettavaa. Eli jos kerran olet niin tavattoman etevä ja pätevä, että kuvittelet voivasi lakaista tietä edelläsi käyttämäll lähimmäisiäsi varsiluutana, niin tartu välillä Frannyn ja Zooeyn tarinaan. Istu pyrstöllesi ja pidä tuumaustuokio. Ainakin minä olin hetken hiljaa, kun Zooey sai saarnansa loppuun ja kysyi Frannylta, että etkö sinä tiedä, kuka se Lihava Rouva todellisuudessa on? - Kuule Franny. Se on Kristus. Kristus eikä kukaan muu. Varsinainen evankelista tämä Salinger, joka muistetaan parhaiten teoksestaan Sieppari ruispellossa.

Juha Siro : Marilynin hiuspinni

2010-09-18T10:03:00.000-07:00

Mies ja vaimo elävät melko tavallista elämää: matkustavat, keskustelevat, käyvät ravintoloissa syömässä, teatterissa. Mies on vetäytynyt eläkkeelle liike-elämästä ja nainen työskentelee kirjastossa;)
Mies yrittää kirjoittaa isoisänsä tarinaa, mutta kovin hankalasti se käy. Marilyn kiinnostaa myös ja vaimo ruokkii kiinnostusta näyttely- ja luentovihjein. Marilynin ja Norma Jeanin kautta pohditaan identiteettiä: onko meillä oma minä vai muiden mielikuva meistä? Oliko Marilynillä? Kenen elämää oikein elämme?
Kiinnostava kirja, kiinnostavia kysymyksiä, mutta miksi ihmeessä Vaimo ja Mies ja Nainen! Miksei Maija ja Matti ja Liisa. Yleisnimetty päähenkilö on kuin taulu Nimetön 1, Nimetön 2 jne. Onneksi Marilynillä oli kaksi nimeä ja pinni!

Kimpassa Gavaldan tapaan

2010-09-13T21:06:00.000-07:00

Anna Gavaldan Kimpassa on vahvistanut hänen asemaansa ranskan nykykirjallisuuden kärkinimenä, jonka teosten julkaisuoikeudet on myyty jo kolmeenkymmeneen maahan. Puhutaan jopa gavaldamaniasta, eikä määre aivan ilman katetta ole, sen kertovat jo Ähtärinkin kirjaston varausjonot. Oma apu oli paras, eli lähimmästä kirjahyllystä napattu Kimpassa oli juuri sellainen kuin pelkäsinkin, unta korville ja sitten mukaan erittäin epätavallisen, mutta silti ihan uskottavan kommuunin elämäään. Ei Paulette hullu ole, hänen aikansa vain on kulumassa umpeen. -Kyllähän sitä nyt elää pitää, kannustaa hänen ystävänsä Yvonne. Uskalluksesta on kysymys Pauletten lisäksi muidenkin kommuunin jäsenten eli Frankin, joka tuntuu olevan kiroilevan siilin inkarnaatio samoin kuin Camillen, joka on aivan totaalisesti eksyksissä itsensä kanssa puhumattakaan honkkelista, mutta ah, niin aatelisesta ja estoisesta Phibertistä. Siinäpä soma seurakunta, joka aikansa yrittää selvitä edes joten kuten, mutta lopulta huomaa, että hei, voisihan tämän toisinkin hoitaa. Ja kuten Frank toteaa, ei heillä ole mitään menetettävää, koska heillä ei ole mitään. Silti lukija ahmii jokaisen repliikin naurun ja itkun kupliessa kurkussa ja miettii, että tuon sakin kanssa olisi mukava hengailla. Sitä paitsi Frank vähättelee. Heillä on toisensa, ja se on paljon, paljon enemmän kuin monella muulla. Pliisuako? Ei. Sen oivaltaminen on lopulta tärkeintä koko hommassa. Gavaldan teksti soljuu kepeästi, kipeästi ja kirpeästi, sitä täytyy saada lisää.

Äidin pikku pyöveli

2010-09-02T21:02:00.000-07:00

Claire Castillonin Äidin pikku pyöveli tuijottaa minua pistävin ja tietävin silmin. Ei auta,vaikka litistän sen kansiensa väliin ja tungen pinon alimmaiseksi. Hus, sanon sille, ja se hymyilee "kuin olisi niellaissut puukon". Siinä missä Stephen Kingin laskelmoitu kauhu ainoastaan pitkästyttää, Castillonin henkilöt tulevat iholle ja sen alle alitajunnan mustia pohjamutia pöyhimään. Rakkaus ilmenee lukuisin eri tavoin, eikä se aina ole kaunista, vihjataan jo kirjan esitteessä. Teksti on kuvottavan uskottavaa, aivan varmasti on olemassa noin vinksahtaneita ihmisiä, mutta enhän minä ole koskaan edes ajatellut noin hirveitä tekeväni. Vai olenko sittenkin? Äidin pikku pyöveli on karmeaa luettavaa, mutta jollain kumman tavalla se ei tunnu ahdistavalta, vaan vapauttavalta. Ellei tunne itseään aivan täydelliseksi äidiksi tai tyttäreksi, voi Castillonin tekstistä jopa nauttia. "Hänen tekisi mieli lyödä minut tohjoksi ja samalla häntä kauhistuttaa ajatus siitä, että tappaisi minut." Äitikö niin sanoi vai tytär? Samantekevää. Paras vain tunnustaa tosiasiat eli ihan aikuisten oikeesti kaikkea sitä sattuu. Ja sehän sattuu.

Williessä on sitä jotakin

2010-08-31T20:31:00.000-07:00

William Shakespearen (1564-1616) tuotanto tunnetaan, mutta miehestä itsestään ei saa tolkkua, ei, vaikka monet ovat yrittäneet. Tai ehkäpä vika onkin siinä, että Willien jälkiä seuranneilla on melkein yhtä vilkas mielikuvitus kuin Hamletin tekijällä. Siis kenellä? So what. Tekstejäkin on ajan myötä käännelty ja väännelty, mutta edelleen niissä on vahvasti sitä jotakin. Viimeksi Willien salaisuutta ja yhtä kadonnutta käsikirjoitusta on jäljittänyt Jennifer Lee Carrell, joka "halusi kirjoittaa vetävän jännärin, joka viihdyttäisi sekä Shakespearen tuntijoita että niitä lukijoita, jotka eivät tunne Shakespearen tuotantoa kovin hyvin". Shakespearen salaisuuden mukana mennään sujuvasti ja vauhdilla maasta toiseen ja fakta ja fiktio ovat taas kerran niin toistensa näköisiä, että pohdiskelut lopullisesta totuudesta voi huoletta unohtaa. Paras vain nauttia hyvästä seurasta siihen päästyään, ja kaivella muistinsa pohjalta kuva toukokuisesta illasta Thamesin rannalla. Oli vuosi 1997 ja seisoin Globe-teatterin rakennustyömaalla aivan autuaana. Kas kun Willie hyppyytti jo silloin minuakin aivan mielensä mukaan. Tuoreesta ikiaikaisesta tammesta, tiilistä, kaisloista ja vuohenkarvoista oli muotoutumassa keski-aikainen teatteri lähes sellaisena kuin se oli ollut Shakespearen aikana. Parin viikon kuluttua näyttämöllä esitettäisiin Richard Oliverin ohjaama Henry V. Ollapa siellä silloin! Carreliakin puistattaa tapa, jolla Shakespearen tekstejä on käsitelty matkan varrella, mutta tuskin hänkään tietää, miten Matti Rossi ja Kalle Holmberg halusivat Suomen Turussa vuonna 1972 tehdä Learista ajassa toimivan ja varsinkin muuttaa sen surkean lopun. Silloin teki mieli kysyä Rossilta kuten Lear narriltaan: - Milloin sinusta on tuollainen laulurastas tullut? Eli ei tunnu missään Carrelin 500 sivua. Lisää tietoa on saatava. Mitä tuumi Den Leightonin romaanihenkilö Bret Rensselaer, ärsyttävä käppyräfriikki, tuijotellessan Thamesia omakotitalonsa ikkunasta? Mikä houkutti Erica Jongia kuvittelemaan itsensä Willien kanssa saman peiton alle? Ei kun hyvää lukusyksyä!

Ihanasti naiivi Naisten etsivätoimisto nro 1

2010-08-30T05:14:00.000-07:00

Mma Ramotswe on botswanalainen etsivä, jolla on perinteinen ruumiinrakenne, kosolti tervettä järkeä ja hyvä sydän. Hänen sihteerinsä Mma Makutsi ei liioin yllä missimittoihin, hänellä on liian suuret lasit ja vaikea iho, mutta hän kompensoi nämä puutteet vertaansa vailla olevalla tehokkuudella. Mma Ramotswen mies, autokorjaaamon omistaja J.L.B. Matekoni on puolestaan mitä hyväluontoisin ja ystävällisin mies, joka näkee unia jarruista ja kytkimistä. Mma Ramotswella ja J.L.B. Matekonilla on kaksi ottolasta, Puso, joka on terve vintiö ja Motholeli, moottoreista kiinnostunut vammainen tyttö. Siinä tärkeimmät henkilöt, jotka viihdyttävät lukijaa Naisten etsivätoimisto nro 1:stä kertovissa tarinoissa. Niissä ei ammuta kovilla, litkitä viskiä eikä kaahata kahdella renkaalla, vaan pohditaan elämänmenoa sekä ihmisten ongelmia rooibois-teetä juoden ja ajetaan varovasti pienellä vanhalla autolla. Naiivia, mutta niin sydämeenkäyvää että ihan. Mies jo kymmenosaisen sarjan takana on Alexander MC Call Smith, monipuolinen ja tuottelias oikeustieteen professori. Smith on skotlantilainen, joka on syntynyt ja asunut vuosia Afrikassa ja hänen kuvaamanaan maanosasta tulee oudon kiehtova. Kuva on realistinen, mutta uutisten välittämää tietoa niin paljon monipuolisempi, että se lohduttaa ja antaa toivoa. Sodat ja sorto eivät kai koskaan lopu, mutta niitä ajattelemalla ei itkustakaan tule loppua. Silloin pitää nostaa kunniaan pienet asiat, miettii Mma Ramotswe. Miten toisia saattaa auttaa kykyjensä mukaan, miten omaa elämäänsä saattaa parantaa. Se onnistuu rakkaudella, teellä ja naurulla. Smith on muuten sen näköinen velikulta, että panee miettimään, josko hänenkin on yhtä vaikea luopua rispaantuneista housuistaan kuin J.L.B. Matekonin. Se kun onnistuu vain naisellisella oveluudella.

Katoamispiste

2010-08-09T09:54:00.000-07:00

Mieslääkäri tapaa sateisessa Helsingissä kadulla ranskalaisen naisen. Naisen sateenvarjo lähtee liitämään myrskytuulessa ja rusikoituu auton alle keskellä katua. Tarina lähtee liikkeelle ja mieslääkäri joutuu mukaan monitasoiseen kudokseen, jossa totuus ja faktat sekoittuvat fiktioon ja unelmiin sadunhohteisessa ja usvamaisessa kertomuksessa.

Lääketieteen lisenssiaatti Joel Hahtelan on helppo kirjoittaa lääkäri-päähenkilön seikkailusta. Faktat ovat kohdallaan ja tarinan loimena ollut kirjailija Raija Siekkinen todella kuollut ja tästä maailmasta kadonnut.

Ranskalainen nainen johdattaa lääkärin miehensä jäljille ja sen jälkeen kävellään jo Kotkan kaupunkia ristiin ja rastiin, kun etsitään Siekkisen elämälle ja kuolemalle yhteistä nimittäjää. Tarina pitää lukijansa tiiviisti otteessaan. Ristikkäisiä polkuja kävelevät kaiken aikaa ranskalainen nainen ja hänen miehensä. Lääkäri näkee polkujen risteävän, mutta hän ei oikein tiedä, minkä polun hänen tulisi elämässään ja seuraamisessaan valita.

Lukijan on ensiksi päätettävä, tapahtuuko tässä nyt jotain lääkäri Hahtelalle, vai lääkäri Hahtelan kirjoittamalle päähenkilölle, jollekin toiselle lääkärille. Yhdessä on sitten päätettävä se, mitä kirjailija Siekkiselle on tapahtunut ja lopulta, jos voimia riittää, olisi vielä selvitettävä, mikä on se todellinen Katoamispiste, jossa totuus ja unenomainen fiktio lopulta kohtaavat ja toinen katoaan.

Hahtela on kirjoittanut upean kirjan. Lukija joutuu päiviä ja viikkoja lukukokemuksen jälkeenkin miettimään sitä, mikä on totuus ja kuinka se elämässä lopulta muodostuu. Kaikki eivät voi Hahtelan tavoin heittäytyä kirjoittajan keinoin maalaamaan maisemaa eteemme, mutta jokaiselle tarjoutuu mahdollisuus kirjan lukukokemuksen avulla päästä kurkistamaan verhon taakse ja samalla voi saada aavistuksen omaisen hipaisun iholleen kaikesta siitä, mikä lopulta meitä täällä maailmassa johtaa.

Beat (väsynyt, kelkasta pudonnut)

2010-08-01T21:00:00.000-07:00

Oma moka, että tipahdin varsinaiseen mutakuoppaan. Luulin Hämyä Tarzanin tekijän varhaisteokseksi, vaikka kyse oli aivan eri Burroughsista. Hiilestyin itselleni sen verran, että päätin siltä istumalta perehtyä lähemmin muidenkin beatnik-kirjailijoiden tuotantoon. Nimet sellaiset kuin Allen Ginsberg, Jack Kerouac ja Charles Bukowski olivat jääneet vieraiksi, vaikka Jean Genet toikin mieleen jonkin ammoisen vähän puistattavan lukukokemuksen. Asiaan oli saatava parannus. Siunattu asia, että Pentti Saarikoskikin koki alkuhuuman mentyä beat-suuntauksen vähemmän arvokkaaksi kirjallisuuden lajiksi. Muuten olisin epäillyt itseäni vieläkin tyhmemmäksi kahlatessani näiden veljien jäljessä henkisestä kuralätäköstä toiseen. Kokemus oli rankka, mutta myös palkitseva. Kuten William Burroughsin alter ego Seward Hall sanoo: - On käytävä helvetissä nähdäkseen taivaan. Vanha rouva tunsi urakan jälkeen itsensä puhistuneeksi sammakoksi, joka kupu täynnä tyytyväisenä sulatteli ties mitä ötököitä. Muista beatnikeista voin vain todeta, että nyt ne on luettu Ginsbergin Huutoa myöten, mutta Bukowskiin saatan vielä palata. Jätkä kun on aivan mielettömän härskinhauska.

Jokainen putoaa joskus

2010-07-28T02:04:00.000-07:00

Ralf ja Oystein tekevät matkaa läpi Tukholman pakettiautolla, jonka kyytiin pitäisi mahtua 300 kg magneettia, kaksi tyhjää öljytynnyriä ja ruostunutta rautalankaa. Sitten näyttää siltä, että kyydissä on jo paljon muutakin. Miehet yrittävät ajon aikana ratkoa ristisanatehtävää ja joitakin sanoja löytyykin, mutta Ralfin ja Oysteinin omat elämät tuntuvat aukeavan paljon hitaammin ja vaikeammin.

Matkaa kuitenkin tehdään. On tehtävä nopeasti taideteos romusta, saatava se näyttämään hyvältä ja lopulta osattava itsekin nauttia siitä. Lukijaa kaikki naurattaa.

Robert Åsbacka on kirjoittanut Putoamisia – kirjansa veijaritarinan muotoon, mutta välillä lukijalle tulee kyynel kuitenkin silmään muustakin syystä. Åsbacka on lähtenyt aikoinaan Suomesta Ruotsiin, joten loogista on tietenkin kuljettaa tätäkin tarinaa kohti länttä.

Ralfin isä tarina dominoi tämän ristisanan vaakakertomuksia, mutta on siellä muitakin risteäviä kertomuksia, jotka laittavat Ralfin elämään kilometripylväitä.

Sonjasta olisi voinut tulla Ralfille ristisanan ydinkoodi, joka olisi voinut ratkaista kaiken ja saanut elämän vähän selvemmäksi. Ralf yrittää kuitenkin asiassa epärehellisin keinoin. Ralf kirjoittaa Sonjalle runoja toisten teksteistä, kopioi ratkaisun ongelmaansa ja sitä kautta kylvää tuhon siemenet suhteeseen. Ralf putoaa.

Moni muukin on putoamassa kirjan tarinoissa. Joidenkin kohdalla se on lopullista ja monen kohdalla taas kiipeämisen alkua. Aika ja sen kuluminen on kuitenkin vääjäämätöntä. Kuolema odottaa kärsivällisesti viimeisessä sanaristikon tyhjässä vaakarivissä.

Kannattaa lukea tämä Putoamisia- kirja ennen kuin Åsbackan Urkujentekijää. Silloin ehkä pääsee paremmin mukaan hänen pohdintaansa. Silloin ehkä urut soivat vähän ymmärtäväisemmin ja sävyjä aukeaa enemmän

Hellepäivän pirtelö

2010-07-20T00:20:00.000-07:00

Kylläköhän nykyinen tapa hahmottaa maailmaa armaalla äidinkielellämme naurattaa parin sadan vuoden kuluttua lukijaa yhtä makeasti kuin tämän päiväistä notiisit ja reklaamit 1800-luvun sanomalehdistä? Jos on Mia Konulla ollut hauskaa kootessaan teostaan Palvelukseen halutaan yksi raitis imettäjä, niin kyllä oli meilläkin miniän kanssa. 5.4. 1889 päivätyssä ulkomaanuutisessa kerrottiin, "että "mumiosta, mikä äskettäin tuotiin Egyptistä Marseilleen, maksettiin tullimaksuja sen taksan mukaan mikä on säädetty kuiwasta kapakalasta". Eikä se vielä mitään. Tanskassa kuuluu olleen niin "oiwallisia" metsämiehiä, että " he ampuivat yhden pojan ja yhden mullikan, kumpaakaan ei hengenwaarallisesti, sekä tehtailijan koiran etujalat". Emmehän toki itse uutiselle hyrisseet, mutta että vielä "oiwallisia". Vaan mikäpä nauratti 1800-luvun lukijaa? Ihan samat jutut kuin meitäkin, vain vähän eri sanoin kerrottuna. Kuten se, kun nainen oli pudonnut mereen ja "seitsemän herraa kiiruhtiwat pelastamaan onnetointa". Kuusi ui takaisin rantaan, kun näki pelastettavan olevan vanha ja ruma, mutta seitsemäs likinäköisenä toi naisen turvaan. Just joo. Teos on onnen omiaan helteen turvottamalle nupille.

Hamlet, Tanskan prinssi

2010-07-18T08:23:00.000-07:00

Nuori prinssi Hamlet palaa kotiinsa opintojensa parista haudatakseen isänsä, Tanskan kuninkaan. Suru on kuitenkin kuninkaanlinnasta kadonnut ja Hamletin äiti on nainut Hamletin isän veljen. Nuorta Hamlettia seikka ottaa kohtuullisen paljon pattiin , sillä poika olisi hallunnut isälleen vähän pitemmän suruajan.

Ministerin Poloniuksen tytär Ofelia on rakastunut Hamletiin ja Hamlet on myös kertonut Ofelialle sitä sun tätä, joten nuorten tulevaisuus tuntuu olevan täynnä odotuksen riemua. Ofelian veli kuitenkin varoittaa siskoaan: tulevana kuninkaana Hamlet on sidottu valtakuntansa kohtaloon, ja siinä asemassa avioliitot sidotaan usein politiikan, ei tunteiden perusteella. Ofeliaan isäkään ei luota prinssin valoihin vaan varoittaa niistä tytärtään. Ofelia taipuu isänsä tahtoon ja lupaa, ettei enää lähde Hamletin kanssa puistonpenkeille haaveilemaan ja auringonlaskuja katselemaan.

Tämän jälkeen tarinan juoni muistuttaa kovan luokan saippuaoopperaa. Näytelmän henkilöt eivät juuri nai toisiaan ristiin, koska kyse on tragediasta. Sitä vastoin he juonittelevat toisiaan vastaan niin taitavasti ja innolla, että itse Dallas- sarjan JR olisi pyhäkoulupoika näiden taitureiden rinnalla.

Nuori prinssi tahtoo kostaa sedälleen isänsä kuoleman, mutta nopeasti Hamlet vajoaa itse yhä syvemmälle juonittelun ja vastajuonittelun suohon. Välillä Hamlet matkii onnistuneesti suomalaisen mielenterveysjärjestelmän avohoitopotilasta ja välillä taas hän itse juonittelee, tekee hämäyksiä ja hämäyksen hämäyksiä.

Hamlet kirjoittaa jopa näytelmään pätkän sisäistekstiä, jota sitten kiertelevät näyttelijät saavat esittää linnan väelle. Kuulijat saavat päätellä, onko pelkkää sattumaa se, että niin elävästi fiktiivinen tarina kertoo totuudesta.

Ofelia ei enää pysy kärryillä siitä, pitääkö hänen rakastaa vai olla rakastamatta. Niinpä hän päätyy joen pohjaan seppele päänsä päällä.

Hamletin isän haamu seikkailee alussa ja lopussa tuoden viestejä kuolleelta, mutta muuten jumalat ja korkeimmat voimat seuraavat tätä ihmispoloisten shakkiottelua sivusta.

Verityöt aloittaa Hamlet. Hän väärentää kirjeen ja laittaa pari miestä kuolemaan. Hän pistää Ofelian isää miekalla läpi verhojen ja lopulta kaikki pistävät jo toisiaan ja myrkyttävät urakalla.

Melkoinen näytelmä, sanoisin. Paavo Cajanderin suomennos on vähän vanhahtavaa, mutta ihan luettavaa kuitenkin. Maailman yksi kuuluisimmista näytelmistä kääntyy oivallisesti ja syvyystasot aukeavat. Lukijalle selviävät monet Hamlet –kliseet, jotka eivät todella kerro itse näytelmästä mitään. Ne kliseet ovat jääneet irrallisina elämään.

Kun Hamlet pitää hautausmaalla klovnin pääkalloa kädessään ja esittää monologiaan, kyse ei suinkaan ole Hamletin kuolinhetkestä, ei edes kovinkaan traagisesta kohtauksesta, paremminkin hauskasta episodista. Samoin kuuluisa lause; ”Ollako vai eikö olla ? ” tapahtuu näytelmän alkupuolella ja liittyy aivan muuhun kuin pääkalloon.

Tanskan maalla on tietysti paljon muutakin mätää, mutta tämäkin lausahdus on irrotettu asiayhteydestään. Maailmalla jylläävät amerikkalaiset sarjakuvasyndikaatit ovat tehneet paljon hallaa vuosikymmeninen aikana Hamletille.

Uusi mainio dekkarituttavuus

2010-07-13T03:03:00.000-07:00

Vargas, Fred
Olin hipelöinyt Vargasin dekkareita aiemminkin sillä silmällä, mutta nyt oli aika kypsä. Kyllä kannatti tutustua näihin komisario Adamsberg-juttuihin.Kaksi meni heti kättelyssä ja kolmas lähtee käyntiin tänä iltana kun saan enimmät hiet kuivattua nenältä, että lasit pysyvät paikallaan.
Kun kirjoittaja on Fred-niminen nainen, eläinten luihin erikoistunut arkeologi, harrastaa kurtun soittoa ja kirjoittaa "kieron humoristisesti, täysin omalaatuisesti", - niin olihan hänen kirjoihinsa tutustuminen. Toistaiseksi olen kuljeksinut komisarion myötä Ranskan vuoristossa susien parissa ja Serbian maaseudulla pikkukylässä, joten aihepiiritkin ovat lupaavan erilaisia.
Ps.
Se kolmas Vargas vei aivan uusien kavereiden seuraan, talorähjään Pariisin sivukadulle. Kävin netissä tutustumassa tarkemmin kirjailijan tuotantoon ja minulle kirkastui, että hän on kirjoittanut sarjanpoikaset niin komisario Adamsbergin tutkimuksista kuin aika omalaatuisen kaveriporkan Evankelistojen touhuista. Vielä monta kirjaa lukematta, ihanaa! Heittäydyn naiiviksi ja sanon, että se oli rakkautta ensi sivulta.

Oikeassa hyllyssä

2010-07-12T20:25:00.000-07:00

-Onko tämä Mato Valtosen Noh, sano naakka ku nokka katkes varmasti oikeassa hyllyssä, kysyin ihan äimänä. - On se, hymyili kirjastovirkailija. Ja olihan se. Kirjan alaotsikko oli Ihmeelliset seikkailuni uusmediamaailmassa ja sehän kirkasti, mistä oli kysymys. Sleepy Sleepersin ja Leningrad Cowboysin johtohahmona tutuksi tullut stara on ollut niin monen toimen mies, että heikkopäistä hirvittää. Hän on toiminut Harley-Davidson-kauppiaana sekä näytellyt Kaurismäen veljesten elokuvissa ja TV-sarjoissa. Radioäänenä hänet muistetaan radio Cityn Pullakuskit-ohjelmasta. Kirjassaan hän kertoo ajastaan uusmediayritys Wapitissa, joka perustettiin syksyllä 1998 ja haettiin konkurssiin kaksi ja puoli vuotta toimittuaan. Oli melkoinen tarina alun brainstormingeista aina sihen hetkeen, kun viimeinenkin kuorma tyhjiä Coca-Cola-pulloja ja Battery-tölkkejä oli kannettu ulos autiosta toimistosta. Se on kuvaus uusmedian hulluista vuosista, jolloin Matoa vietiin vauhdilla maasta toiseen ja miljoonat vain vilisivät silmissä. Yöunet ja omatkin rahat siinä kävivät vähiin. Mutta toisin kuin monet muut, Mato selvisi siitä hullunmyllystä. Eli kuten hän kirjansa epilogissa sanoo, pää alkaa taas olla tontilla. Selviämisessä auttoi kahden viikon kurssi, joka pätevöitti Linnanmäen vuoristoradan jarrumieheksi. Ihan totta. Ja mikä parasta, Mato kirjoittaa hyvin.

Kuuman auringon alla

2010-07-08T11:54:00.000-07:00

Luin viime viikolla Albert Camus´n Sivullinen – romaanin. Pienikokoinen romaani ei tunnu jättävän lukijaa ihan helposti kuitenkaan rauhaan. Aurinko porottaa Ähtärin taivaalla lähes yhtä kuumana kuin Algeriassa. Virkamies ui, juo viiniä, tapailee naisia ja käy saattamassa äitinsä haudan lepoon. Tavallisia asioita. Ja kuitenkin kirja on mitä epätavallisin.

Onnistuin luikertelemaan lukiovuoteni läpi ilman, että olisin tutustunut tähän kummalliseen Sivulliseen. Nyt on sitten tämäkin häpeä ja puute korjattu. No, minä sentään olen tuntenut asiasta häpeää, toisin kuin kirjan päähenkilö, joka eksistentiaalisesti katsoi asioiden sujuvan parhaiten niin kuin ne sujuvat.

Jos olisin lukenut tämän nuoruudessani, olisin kukaties ymmärtänyt joistakin asioita enemmän. Nyt näyttää siltä, että vanhuudessa luettu Sivullisen on ahdistava ja kauhistuttavakin, sillä enää ei ole oikein aikaa ymmärtää mitään tai ketään. Nyt törmää siihen kauhistuttavaan tosiasiaan, että minulla on vahvoja tunteita, ja että olen niiden kanssa operoidessani paljon huonommassa asemassa kuin Sivullinen, joka osasi kaikessa toimia oman järkensä mukaisesti loppuun asti.

Minusta Sivullisen eksistentialismissa on paljon nyky- islamia. Törmäsin eilen Tukholmassa burgha -asuiseen naiseen. Vastaani käveli 27 asteen helteessä kokomustaan pukeutunut nainen lastenvaunuja työntäen. Häneltä puuttuivat kasvot, ilmeet, eleet ja sen kautta ne tunteet, joita olisin pystynyt tulkitsemaan. Lapsi oli vaunuissa kaunis. Mies kulki shortseissa ja amerikkalaisen yliopiston T-paidassa.

Murha tulee tuomituksi, koska päähenkilö ei pystynyt kokemaan äitinsä kuoleman johdosta surua ja suvaitsi juoda maitokahvia. Päähenkilö saattoi ehkä kulkea valitsemaansa tietä rehellisenä omille periaatteilleen, mutta yhteiskunnalla ei vastaavia velvoitteita ollut. Tuomio tulee, kuolema tulee, perusteet kyllä oikeudessa löytyvät ja lopulta lukijasta ne perusteet tuntuvat hyvin sivullisilta.

Kun lukija lähestyy eläkeikää, sivullisuus ja eksistentialismi alkavat taas kiehtoa. On mukava pitää valkoisia tennissukkia sandaalien kanssa. Mitä se kenellekään kuuluu ? Ne ovat mukavat jalkaan, auttavat verenkiertoa ja estävät rakkoja. Sivullisen estetiikka on muuttumassa länsimaisen ihmisen piittaamattomuudeksi. Niin kauan kunnes seurauksena ei ole kuolemaan, leikkiä on mukava leikkiä. Niin kauan kun on aikaa, sivullisuus on kiehtovaa.

Kun aika loppuu teloitussellissä, taikka saattohoidossa, sivullisuudesta tulee draamaa. Kun aika loppuu, aate punnitaan.

Hannu Väisänen: Kuperat ja koverat

2010-07-07T07:18:00.000-07:00

Kuvataiteilija Hannu Väisäsen kolmas omaelämäkerrallinen romaani Kuperat ja koverat ei ilahduttanut minua niin paljon kuin edelliset osat: Vanikan palat ja Toiset kengät. Luin sitä silti mielelläni. Kirjassa Antero on taideopiskelija, joka asuu surkeasti milloin missäkin ja syö jos muistaa. Tärkeintä on oppia elämään ja olemaan taiteilijana muiden taiteilijoiden joukossa. Joskus se vaatii liikennemerkkien keräilyä opiskelutoverin kämppään, joskus syventymistä kirjaan, jonka tekijä väittää luovuuden kumpuavan syyllisyydestä - ja näiden oppien hylkäämistä. Kirja tuntuu rakentuvan muistikuvista, jotka vain ympäristön ja kokijan kautta liittyvät toisiinsa. Herkkupaloja on runsaasti. En usko monenkaan pystyneen yhtä vaikuttavasti kuvaamaan hammaslääkärin tekemää juurihoitoa kuin Väisänen pystyy.
Miksi jotkut ovat monella alalla lahjakkaita? Meidän kaikkien iloksipa tietysti.

KYLLÄ MINÄ NIIN MIELENI ILAHDUTIN

2010-06-28T07:55:00.000-07:00

KYRÖ, TUOMAS : MIELENSÄPAHOITTAJA

Teksti on varmaan tuttu monelle radiosta viime kesältä. Minulta se oli jäänyt huomaamatta. Mutta ei hätää, se on olemassa äänikirjanakin. Luettu tai kuunneltu, kyllä on niin herkullista että. 80-vuotias viittä vaille leskimies jurputtaa milloin mistäkin ja saa totta vie hyvälle tuulelle.

Kyllä ei voi kuin suositella!

"Kyllä kaipaan noita hetkiä kun olimme emännän kanssa monista asioista hiljaa."

Dekkarien ihmeellinen maailma (osa 3)

2010-06-28T01:21:00.000-07:00

Kahdeksalla Oscarilla palkittu Slummien miljonääri perustui Vikas Swarupin esikoisromaaniin Tyhjentävä vastaus. Toinen romaani Syyllisten seurue herätti luonnollisesti mielenkiintoni huolimatta kovin koreasta Marjaana Virran tekemästä päällyksestä. No, Bollywoodin maailmaanhan tässä olin tutustumassa, niin mikä ettei. Swarup on taitava tarinankertoja ja ihan viehko juonenkuljettaja, jonka henkilöhahmojen seurassa viihtyy poistiekseen. Samalla pääsee osalliseksi intialaisesta elämänmenosta siinä yhä vaikuttavinen kastijärjestelmineen. Kuuden rikoksesta epäillyn kohtalot nivoutuvat toisiinsa ja muodostavat mutkikkaan kudelman, kuten viihderomaanissa oikein ja kohtuullista on. Ylimääräisiä pisteitä annan kahden epäillyn sielun syövereiden luotaamisesta, pikimustan alkuasukaspojan ja amerikkalaisen trukkikuskin. Ne olisivat naapureinakin mukavia. Se minua vähän rassaa, että miten vaivattomasti intialainen diplomaatti sujahtaa tuon vähän onnellisen trukkikuskin nahan alle. Kurjaa, kun jotkut ovat noin eteviä. Tai siis että hienoahan se on. Kunhan jupisen.

Dekkarien ihmeellinen maailma (osa 2)

2010-06-27T23:25:00.000-07:00

Oikein kunnon ähäkuttipittis kaikille, joiden mielestä dekkarit ovat roskaa! Helsingin yliopiston kirjaston julkaisemat Herra Corpwiethin seikkailut kartta- ja kuvaliitteineen sekä taustatietoineen ovat yhtä riemujuhlaa alan harrastajille. Ei väkivallalla mässäilyä, vaan älykästä ja ihastuttavaa kuvausta vuoden 1913 syksyyn ajoittuvista tapahtumista Helsingissä ja sen kunnianarvoisassa yliopiston kirjastossa. - Pelkkää sekulia ne jutut ovat, pelkkää hölynpölyä alusta loppuun, intoaa amanuenssi Bergdahlkin, kunnes joutuu turvautumaan Corpwiethin päättelykykyyn omaa arvoitustaan ratkottaessa. Ihan selvästi Heikki Kaukoranta on tehnyt kulttuuriteon suomentaessaan ja toimittaessaan tämän mainion teoksen. Hiukan epäröiden otin sen mukaani, sillä ulkoasullaan se ei houkutellut, mutta outona kutinana se sormenpäissäni tuntui. Ja kuten Corpwieth itsekin totesi: - Ahtaimpiin kuoriin lymyävät usein helmistä kauneimmat.

Seikkailijat älkööt vaivautuko

2010-06-24T03:01:00.000-07:00

Kyllikki Villa : Myrskyssä - Kolmas lokikirja

Tämä on Kyllikki Villan kolmas matkapäiväkirja pitkältä matkalta rahtilaivalla, nyt Chileen ja takaisin. Aiemmista kirjoista tuttua kuvausta päivien tapahtumista, usein lähes tapahtumattomuudesta, sillä rahtilaivalla ei juhlita eikä seurustella. Siksipä hänellä on hyvä tilaisuus miettiä elämän menoa, mennyttä elämää ja jäljellä olevaa, jonka rajallisuuden hän ymmärtää hyvin selvästi.

Villa tietää, että tämä matka on hänen viimeinen pitkä matkansa ja sekin tuo haikeutta ja pohdiskelevuutta tekstiin. Mutta ei hän katkera ole vanhuuden tulosta (75-vuotias!), paremminkin kiitollinen kaikesta koetusta ja odottaa innolla tulevia vuosia uudessa roolissaan isoäitinä.

Villa on puhunut tekstin matkan aikana nauhoille, eikä sitä ole mielestäni editoitu niin perusteellisesti kuin kahta aiempaa matkakirjaa. Tekstissä on usein puhekielen sanoja, outoja sanajärjestyksiä ja puheryöppyjä, jotka pakottavat lukemaan jotenkin hitaammin ja tarkemmin. Ehkä se on ollut tarkoituksellista, melkein voi kuulla kirjailijan oman äänen ja naurahdukset, joista on mainintoja hakasulkeissa. Koko kirjassa on hitauden, hetkessä elämisen tuntu, pikkuasioiden kuvaus ja toistuvuus korostaa matkan pituutta ja hitautta. Joten tämä kirja ei ole Madventureskamaa.

Hän muuten käyttää ihan omia kivoja sanoja kuten niveoida ja ihmismielipaha.

Yksinäisyydestä

2010-06-11T02:59:00.000-07:00

Alkuluvut ovat jaollisia vain ykkösellä ja itsellään. Jotkut alkuluvut ovat lähellä toisiaan, mutta kahta peräkkäistä alkulukua ei tapaa.

Nuoren italialaisen fyysikon Paolo Giordanon kirjassa Alkulukujen yksinäisyys kaksi nuorta, Alice ja Mattia etsivät toisiaan ja opettelevat elämään. Molempiin vaikuttaa lapsuuden traumaattinen kokemus, josta Alice syyttää isäänsä ja Mattia itseään. Kumpikaan ei saa yhteyttä ikätovereihinsa. Rakastuminen ja täysi luottamus toiseen ihmiseen tuntuvat mahdottomalta. Kirjassa sivutaan monia nykyisin pinnalla olevia teemoja, kuten syömishäiriöitä, viiltelyä ja koulukiusaamista. Kerronta on kuitenkin niin taitavaa, että ne eivät nouse pääasiaksi, eikä kirjaa lue sairaskertomuksena tai tapauskuvauksena. Upea, lukemisen arvoinen kirja!

Kuuluuko tämä teille

2010-06-11T02:41:00.000-07:00

Anja Erämajan Kuuluuko tämä teille on kokoelma proosarunoja Spoon riverin malliin kerrostalon asujista, jotka ovat kiinnostuneita toistensa elämästä, mutta haluavat silti säilyttää oman kolonsa yksinäisyyden ja vapauden arvioida muita. Sitten yksinäisyys kietoutuu niin tiukasti, ettei enää voi olla varma verhoista, hiuksista eikä suusta tai sieltä tulevista sanoista (B 16 Lampi). Ja naapurissa (B 24 Kaltio) yskitään, lauletaan, naulataan, naputetaan ja jopa keitetään vettä kello kymmenen jälkeen. Mutta tämä ei ole mitään siihen verrattuna, että naapurilla on paremmat roskat, peräti onnellisen munan kuoria!

Hauska idea hyvin toteutettuna. Meissä asuu pieni tirkistelijä, joka haluaa paheksua ja olla toista parempi.

Dekkarien ihmeellinen maailma (osa 1)

2010-05-31T20:21:00.000-07:00

Yleisimpiä yleistyksiä ovat kommentit sellaiset kuten, että en koskaan lue dekkareita tai sarjakuvia tai käy oopperassa. Mikäs siinä. Ilmankin tulee toimeen. Mutta kun niissä kaikissa on hyviä ja huonoja, eivätkä ne hyvätkään kaikki voi kaikkia miellyttää. En minäkään jaksa Fingerporista innostua, on vähän mielestäni tekijällä tyylitaju hukassa, mutta Lassi ja Leevi on ihan jees. Nokkimalla kulttuurin pientareelta omimman näköiset dekkarijyvät, tulee aina välillä ihan pullea olo. Hesarikin todistaa, että etnodekkari on nousussa. Hyviä esimerkkejä ovat Sujata Masseyn Japanin tai Qiu Xiaolongin Kiinan kulttuureista kertovat romaanit. Tulee kutiseva olo, että näitä juttuja haluaa rapsuttaa vielä pintaa syvemmältä. Ja ei kun taas kirjastoon! Robert van Gulikin tuomari Dee punoo partaansa omassa hyllyssäni, mutta Tony Hillermanin intiaanireservaatin sympaattiset konstaapeli Jim Cheen ja komisario Joe Leaphornin käyn nappaamassa aina kynkkääni, kun haluan kokea autiomaan auringonlaskun heidän kanssaan. Agatha Cristien ja Dashiel Hammetin väliin mahtuu yhtä ja toista mielenkiintoista, jopa tajuntaa laajentavaa luettavaa. Sarja jatkuu.

Punnittua puhetta

2010-05-30T03:19:00.000-07:00

Kristina Carlsonin Herra Darvinin puutarhuri vaati ainakin minulta toisen lukukerran, ennen kuin lakkasin vahtimasta pilkkujen paikkoja. Kun tekstin antoi soljua vapaasti, alkoi teos avautua ihan uusiin mittasuhteisiin. Kirjan takakannessa asia sanottiin niin kuin se on eli Finlandia-palkitun kirjailijan romaanissa usko, tiede, pyhä ja arkinen soivat moniäänisesti, satiirin säröjä kaihtamatta. Pieni, suuri teos, on se. Mutta kuten sanottu, vaati toisen lukukerran ja vauhtia oli hiljennettävä, että ehti nauttia ja sulattaa Darvinin kyläläisten kaikki ajatuskiepit. Carlsonia on kiitetty romaanin uudistajaksi. Voipi hyvinkin olla. Ainakin hykerryttävää hänen tekstinsä on. ...kaikki käy, oli Jumalasta tai tieteestä tai omasta päästä, kunhan todistus palvelee käsitystä johon joka tapauksessa uskoo, kylän teologia on täikammalla haraamista, siivotaan sopimattomat ajatukset ja samalla lähtee tukkakin päästä, pohtii puutarhuri Davies. Se että kirjassa on juoni ja onnellinen? loppu, ei suinkaan heikennä sen tehoa. Päin vastoin. Tuntuu lohdulliselta, että karukin maa kukkii, kun siihen istuttaa toivon mullosia.

Täyspäinen puoliverinen

2010-05-30T01:49:00.000-07:00

Barack Obama on mainio tyyppi ainakin näin kaukaa katseltuna. Puoliverisen, äidin ja isovanhempien kasvattaman sekä komplekseja täynnä olevan pojan tie USA:n presidentiksi kiersi maanosasta ja kulttuurista toiseen. Tuloksena oli poliitikko, joka tuntee elämän laidasta laitaan ja puhuu sujuvalla selkokielelä, ja jota ei ainakaan vielä valta tunnu turmelleen. Kun kaveri on julkaissut kaksi paksua teosta, joista toinen kertoo lapsuus- ja nuoruusvuosista ja toisessa antaa palaa täysverisenä poliitikkona, voi vain varovasti kysellä, onko niistä heijastuva täyspäisyys todella pysyvä ominaisuus? Unelmia isältäni, kertomus rodusta ja sukuperinnöstä on niin sujuvasti ja sydämeen käyvästi kirjoitettu, että sen yli viisisataa sivua ei takunnut pätkääkään. Rohkeus toivoa, ajatuksia amerikkalaisen unelman pelastamisesta on sekin ok, mutta ei lukuelämyksenä ensimmäisen teoksen luokkaa. Painavaa asiaa toki, maalaisjärkeen perustuvaa pohdintaa siitä, miten asiat ovat ja miten niiden tulisi olla, mutta täytyy olla melko kiinnostunut maailmanpolitiikasta, jotta pystyisi yhtä täysillä paneutumaan tähän uudempaan julkaisuun. Mutta kuten Michael Kazin Washington Postissa totesi, näinä masentavina ja kovaotteisina aikoina Obaman kyky esitellä kohottavan ja elegantin proosan lomassa humaaneja ja järkeviä ratkaisuja herättää tosiaan toivoa.

Kastelimme heitä runsaasti kahvilla

2010-05-12T01:59:00.000-07:00

Timo Harju oli neljä vuotta sitten suorittamassa siviilipalvelusta Luolavuoren vanhainkodissa Lounais-Suomessa. Nyt hän on esikoisrunoilija, Kritiikin kannuksilla palkittu. Esikoisrunokokoelmassa vanhainkodin arki on läsnä. Runot esittelevät asukkaat ihmisinä ja kirjailija kuvaa heitä lämmöllä. Kokoelman väliotsikotkin puhuttelevat: Unohduskodin aamut, Iltasatuja mummolle,Voiko puurolusikan alle suojautua sateelta?, Laulusängyt (alkaa Tuu tuu tupakkarullalla, mutta uusin sanoin). Mieleen painuivat mökille Kemiöön lähdössä ollut, jota tekee mieli kannustaa tai se mummo, jonka roikkuvaa vatsaa ja pyllynkannikoita oli ensin vaikea pestä tai hän, jonka huoneen katossa oli mies. Mielekästä luettavaa, jos lukee vain yhden runokokoelman, pakollista vanhustenhoidossa työskenteleville. Tai päinvastoin.

Kauimpana kuolemasta

2010-05-12T00:56:00.000-07:00

Elina Hirvosen toisen kirjan otan vastaan yhtä mieluusti kuin ensimmäisen, Finlandia-ehdokkaana olleen Että hän muistaisi saman (2005). Kauimpana kuolemasta(2010) on syntynyt kirjailijan Sambian vuosien aikana. Kirja on kipeän kaunis tarina Paulista, Estheristä, Bessystä ja Johannasta. Bessy on Estherin lapsuustoveri, kaunotar, jolle isän ja äidin kuoleman jälkeen elämä kääntää selkänsä. Esther etsii ystäväänsä aikuisuuteen asti ja löytää viimein tämän tyttären Susanin, jolle tarjoaa kodin. Suomalainen Paul tapaa Estherin paikassa, jossa hän on nähnyt vilauksen kaltoinkohdellusta Bessystä vuosia sitten esitellessään afrikkalaista lapsuusympäristöään vaimolleen Johannalle. Kirja on monikerroksinen ja viiltävän kaunis eikä kömpelö juoniselostus anna oikeutta sille. Hyvä, paha ja sovitusyritykset, rakkaus ja sen puute kulkevat rinnan kerronnassa. Kaikki tänään päälleni kaatuvat asiat tuntuvat pelkältä kutinalta, kun astun maailmaan, jonka Elina Hirvonen kirjassaan levittää lukijoille. Vaikuttava, itkettävä, puhdistavakin lukukokemus.

Ei rutkuteta säästä

2010-05-10T00:19:00.000-07:00

Kun tuuli on tuima ja paljaalla pyllyllä ei sitten millään kärsi vielä testata kylvöpenkin lämpötilaa, voi puutarhaihminen eli viherturaaja, kuten Mari Mörö meitä nimittää, lohduttautua Vapaasti versoo-kirjan parissa. Jos jollakin onnekkaalla on kätköissään Karel Capekin 90-vuotias Puutarhurin vuosi, niin mikäs sen somempaa. Mörö on vähän päivittänyt sitä tyyliin, että "Ei pitäisi rutkuttaa säästä emmekä rutkutakaan. Mutta meikäläisen harrastukset kärsivät kovasti jos sääasiat unohtuvat siellä päässä tykkänään." Mörö huitelee jutuissaan hervottoman huolettomasti aiheesta toiseen ja onnistuu aina välillä jopa paasaamaan yksinkertaisen elämän iloista, mutta puisevasti ei silloinkaan. Pyhä viha on niin aitoa, että alkaa kadehtien miettiä, mistä tuo ihminen kaiken energiansa oikein ammentaa. Asialle löytyy ainakin osittainen selitys, kun saa tietää, että viinaksia Mörö tarvitsee vain pumpulipuikon päällisen verran ja nekin tipat ötököiden tuhoamiseen. Ja että sohvan hän kertoo polttaneensa ja television tuhonneensa. Viherturaajan onni on napostella ruusujuurta, jonka ainoa moitittava seikka on, että se ei maksa asuntolainojamme. "Elämä on sitä, että mahtuu maailmaan." Siis sinne kaikkien clematiksien, cortaredioiden ja ratibidojen sekaan, jotka jo kihisevät kevättä ja uutta kasvukautta.

Lallatellen

2010-04-30T03:27:00.000-07:00

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, 2009
Autioista tunnelmista poispäästäkseni valitsin luettavakseni kirjan kauniin nimen perusteella. Kansikuvan metsämansikat houkuttivat myös. Eikä takakannen tekstin lupaus kahden naisen, ruotsalaisessa kylässä erakkona asuneen Astridin ja naapuriin muuttaneen Veronikan ystävyyden kuvauksestakaan tuntunut hullummalta.

Siinä olikin sitten melkein kaikki hyvä sanottava. Kirjassa tunnelmoitiin liikaa ja teksti jätti perustelematta tapahtumia. Tuntui siltä, että (esikois-)kirjailija oli itse jättäytynyt iskelmämäisiin kesäillan tunnelmiin eikä ollut välittänyt korjata tai pohjustaa. Miten muuten on selitettävissä, että tiet olivat auraamatta vähän ennen juhannusta Etelä-Ruotsissa? Tai että Astridin aviomies oli lihava ja vanha, peräti 24-vuotias? Ärsyynnyin. Luin kuitenkin kirjan loppuun. Olen samaa mieltä toisen lukijan kanssa: ohut kirja, vaikka sivuja oli yli kolme sataa.

Takla Makan

2010-04-14T08:19:00.000-07:00

on Juha Seppälän uusin kirja, joka sisältää kaksi kertomusta. Tiesin kirjan olevan synkkä ja tiesin, ettei kirjasta lukematta irti pääse. Nimikertomuksen kertoja on eläkkeelle juuri jäänyt insinööri, joka on eronnut vastikään vaimostaan ja tietää sairastavansa syöpää. Mies muuttaa uudelle paikkakunnalle ja etsii totuutta, itseään tai totuutta itsestään. Aika satunnaisten ihmissuhteiden kautta mies vetää rajansa elämän suuriin kysymyksiin: rahaan, rakkauteen ja kuolemaan.
Toinen kertomus Ristin tie liittyy löyhästi edelliseen. Nimikertomuksen kokija näkee ikkunastaan ristisaaton, jossa ristinkantaja näyttää nääntyvän taakkansa alle. Tämä ristinkantaja, työtön ja kolmeen kertaan eronnut mies, joka on valittu pääsiäiskuvaelmaan esittämään Jeesusta, on jälkimmäisen kertomuksen kokija. Miehen kerronnan katkaisevat hänen äitinsä kommentit. Tähän en innostunut, luin vain löytääkseni jotain. En löytänyt.
Mikä on Takla Makan? Autiomaa.
Ei mitään ilolukemista.

Miehittäjät ovat aina pahoja

2010-03-02T23:52:00.000-08:00

WALLNER, Michael : Pariisin huhtikuu (2007)
Kirja kertoo nuoren saksalaiskorpraali Rothin kohtalokkaista kuukausista miehitetyssä Pariisissa. Tarina alkaa toukokuussa 1943 ja päättyy maihinnousupäivään 6.6.1944.Roth toimii tulkkina natsiupseereille ja joutuu työssään näkemään hirvittäviä asioita. Ehkä hän siksi pakenee iltaisin toiseen rooliin – ranskalaiseksi siviiliksi Pariisin kaduille.
Rakastuminen vastarintaliikkeessä toimivaan Chantaliin koituu pojan kohtaloksi.
Kirja on hyvin kirjoitettu, ainakin jos pitää ”elokuvamaisesta” sujuvuudesta. Ja jos aiheet Pariisi, ranskalaisuus, ranskan kieli (kirjassa on ranskankielisiä repliikkejä), ja toinen maailmasota kiinnostavat, niin voin suositella kirjaa.

Saapasparit riippuivat varaston orrella omassa hiljaiselossaan

2010-02-23T02:15:00.000-08:00

Sitten tuli vääpeli Soro. Hän ylentää itse itsensä ja saappaat saavat olla hänen apunaan organisatoorisessa valheessa. Sodan mielettömyyttä ryhdytään kuvaamaan ja kuvattavaa riittää. Vääpeli Sorokin löytää kuitenkin voittajansa, ihmisen, joka on häntäkin ovelampi. Ja niin Soro häipyy leskirouvan huvilasta ja lähtee muiden miesten tavoin kuljettamaan saappaita läpi sodan kauhujen.

Haanpään sankarit eivät ole alikersantti Rokan kaltaisia huuliveikkoja, eivät Koskelan kaltaisia, eivät myöskään Lammion kurssikavereita.

Haanpään sotilaat ovat sekoitus Honkajokea , Määttää, Rahikaista, Joose Keppilää ja Manillaköyden riepasta Vääpeliä. He selviävät , miten selviävät, sota kuitenkin jauhaa oleellisen loppuun. Yhdeksän miehen saappaat kestävät sodan ylväästä alusta ja vänrikin napeista aina rauhaan asti.

Haanpään tarinassa eivät luodit vihellä. Miehet vaeltavat esikunnissa, lomilla, huoltoteille ja joskus korsun korttipelin pyörteissä. Näille saappaille ja heidän omistajilleen elämä on monin verroin luotien laulua vaarallisempaa.. Koneisto jauhaa heidät yhden toisensa jälkeen.

Nainen jää Sorolta muiden käyttöön, juuri rakennettu kirkko jää viholliselle, rakennettu mökki tuhoutuu, rakkaus jää etappipisteen lotta – vuoteeseen, korttivoitot häviävät. Kaiken sota anastaa ja haaskaa. Ihmispoloisen tehtäväksi jää pitää kiinni omanarvon tunnostaan.

Sotilaat tuntevat olevansa ulkopuolisia kotirintamalla. He tuntevat jauhautuvansa ja kaikki, mikä heille oli ollut pyhää, menettää vähitellen merkityksensä.

Saappaille käy niin kuin käy sodallekin. Ne loppuvat lopulta. Materiaali väsyy ja menettää merkityksensä. Saappaasta ei tule enää saapasta. Sodan voimakin loppuu. Tarina loppuu uuden alkuun, perunapellolle. Työ ja toimeentulo ovat elämässä selviämisen perustoja Haanpäälle. Sota on yksilön kitaansa ahnehtiva nielu, jonka virrassa yksilö heittelehtii vailla mahdollisuutta, sattuman ohjaamana.

Kutakin laillaan hassittaa

2010-02-23T00:51:00.000-08:00

Tuomas Kyrön 700 grammaa on terveellistä !? luettavaa olympiakisojen huumassa. Erittäin omaääninen kaveri, joka tarkastelee kuvaamiensa henkilöiden elämää kuin joku helkkarin hyönteistutkija pinsetein, mutta käyttää suurennuslasin sijasta kaleidoskooppia. Kutakin laillaan hassittaa, kuten kirjan isää ja poikaa, jotka ovat hurahtaneet pituushyppyyn. Ja vaikka kuinka tekisi mieli kiljua, että lopettakaa nyt tuo touhu hyvän sään aikana, niin Kyrön Valmentaja väittää silmin kirkkain tehneensä kaikkensa Kiven perheen kanssa. "...minkä minä sille mahdoin että heillä oli taipumusta yli- ja aliohjautua... oli hämmentävä kyky lähteä totaalisesti lapasesta". Huumormiehiä tämä Kyrö, mutta sen vinksahtaneille jutuille nauraessa tahtoo välillä nousta kylmä hiki pintaan. Neljä tähteä!

Peili

2010-02-12T04:49:00.000-08:00

Tässäpä mieleisiäni novelleja. Tekijä on pohjalainen kirjailija Sisko Istanmäki, joka julkaisi esikoisensa 64-vuotiaana ja tuli tunnetuksi Liian paksu perhoseksi-romaanillaan. Näkökulma on monissa kertomuksissa naisen, usein jo pitkälti elämää nähneen. Näistä novelleista löytyy huumoriakin, monesti vielä minä-kertojan omaan persoonaan kohdistettua. Niminovellissa kertoja on närkästynyt lapsilta saamansa lahjan, ison peilin takia. Hän ei pidä peilin koosta, sen prameudesta eikä varsinkaan siitä, mitä se näyttää. Luottomies -novelli kuvaa papan ja lapsenlapsen yhteistä hiiriprojektia. Välillä maailmaa tarkastellaan myös vanhan koiran silmin. Vaikuttavin novelli oli mielestäni Tie, jossa vakavasti sairas kertoja kulkee lapsuutensa maisemissa. Lämmittävää, liikuttavaa luettavaa.

Tessalonikin koirat

2010-02-12T01:11:00.000-08:00

Näitä norjalaisen kirjailijan Kjell Askildsenin 1999 suomeksi julkaistuja novelleja lukiessani rupesin pohtimaan, kuinka harvoin novellit ovat iloisia tai onnellisia. Vai sattuuko käsiini vain tällaisia vaikeasta tai ikäänkuin-vaikeasta elämästä kertovia tarinoita? Askildsenin novelleja en todellakaan suosittele masentuneelle tai ihmissuhteissaan pettyneille, sillä jokaisessa novellissa on jotain vinossa. Kirjoittaja kertoo sen taitavasti. Esim. novellissa Ihana paikka lomamökin ihanuutta pitää jatkuvasti toistella, jotta lomailevan pariskunnan ei tarvitsisi käsitellä omaa suhdettaan. Tarinoissa elämä on muuten ihan mallillaan, mutta ihmissuhteet ovat pahasti solmussa. Vaikka kirjan takakansi vertaa Askildsenia Kafkaan ja Beckettiin, jäi minulle kylmä olo.

Perunankuoripaistosta? Kiitos kyllä

2010-01-31T23:55:00.000-08:00

Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville sijoittuu Guernseyn Kanaalisaarille ja ajankohta on vuosi 1946. Sodan varjo lepää saaren yllä, jonka asukkaat yrittävät selvitä täyspäisinä maailmassa, missä "hyville ihmisille tapahtuu myös pahoja asioita". Kirjailijatar Juliet Ashtonin sieltä saama kirje aloittaa tapahtumaketjun, johon kietoutuvat ihmiset löytävät voimaa niin kirjojen antamasta ikiaikaisesta lohdusta kuin hykerryttävän neuvokkaista ystävistään. Että mikäkö on perunankuoripaistos? Sehän selviää, kun viettää hämäränhyssyä Julietin seurassa. Maukasta se on.

McEwan, Ian : Amsterdam

2010-01-26T07:26:00.000-08:00

Jos et kavahda synkkää tunnelmaa ja ihmismielen pimeitä puolia luotsaavaa tekstiä, niin kokeilepa tätä. Taitavan kertojan satiirinen kertomus kahdesta ystävästä, joilla on ollut menneisyydessä sama rakastettu, Molly. Jos lie Molly ollut aikaansaava ja vaikuttava ilmestys eläissään, niin kyllä hän tekee melkoisen tempun näille melko omahyväisille rakastajilleen vielä haudan takaakin. Kysymys on moraalista, ihmisyydestä, ahneudesta, häpeästä - monesta isosta asiasta siis.

Heijastus ja novelleja

2010-01-25T05:19:00.000-08:00

Maritta Lintuseen olen tutustunut taitavana novellistina kokoelmissa Tapaus Sidoroff ja Ovisilmä. Koska novellit olivat niin kiehtovia, piti tämäkin kirja lukea.

Mies palaa lapsuusmaisemiinsa äkkiä keskeltä työelämän kiirettä. Kotikylän tapahtumiin ja muistoihin kertovat oman versionsa myös miehen nuoruuden rakastettu ja kuolleen isän "toinen nainen". Loppujen lopuksi kirjailija hämmentää aikaa ja juonta niin, ettei lukija enää tiedä, mikä on romaanin totuus ja mikä heijastusta. Taitavasti rakennettu tarina, mutta silti odotan kirjoittajalta novelleja. Eiköhän tuottelias jyväskyläläinen kirjailija ja muusikko vielä palkitse odotukseni.

Tämän teoksen helmiä:

Kysymyksistä pääsee vapaaksi vasta sitten, kun lakkaa etsimästä itselleen mieluisinta vastausta. Sitä ei löydy. Vastaukset ovat harvoin mieluisia.

SIELU SYKKYRÄLLÄ

2010-01-18T00:59:00.000-08:00

Kun Kari Hotakainen kirjoittaa ja Siltala kustantaa, on lukijalla lupa odottaa saavansa tuhtia tavaraa. Finlandia-palkinto meni tällä kertaa Hyryn Uunille, mutta menköön. Itselleni Hyryn novellitkin ovat liian vaikeita. Tuskainen tunnustus, mutta kun on Nalle Puhin aivot. Vaan Hotakainen! Siinä on mies minun mieleeni. Ihmisen osa on lankakerä, jota purkaessa tulee vastaan solmuja ja syheröitä sekä sääpuoleen menneitä pätkiä. Salme Malmikunnas on 80-vuotias lankakauppias, joka viimeisen napin ja lankavyyhden myytyään alkaa käydä kauppaa elämästään. Ideapulaa poteva kirjailija tarjoaa siitä 5000 euroa, mutta aikoo ujuttaa tarinaan siteeksi myös omia purkulankojaan. - Helvetti, sanoo Salme. - Että se minun elämä jää alimmaiseksi ja on huonompi kuin se keksitty. Ja minulle maksettaisiin siitä häpeästä 5000 euroa. Ja niin Salme alkaa hilata summaa ylöspäin, koska raha tulee totiseen tarpeeseen. Koska nyt kaupan ei ole tavara vaan mielikuvat, on siinä kerässä pitelemistä. - Kaikki mitä olen sanonut, on väännetty mutkalle, toteaa Salme valmiin tekstin luettuaan. Mutta Salmen saama 7000 euroa täytti tehtävänä - ainakin olosuhteet huomioon ottaen. Voi Hotakainen, sinä teit sen taas, sait lukijan sielun sykkyrälle.

Koljatti

2009-12-23T07:00:00.000-08:00

Pitihän tähän perehtyä, kun joku kirjan lukenut kertoi uutislähetyksenkin lukemisen jälkeen naurattavan. Oli minullakin hauskaa, sillä tämän kirjan on kirjoittanut sama Jari Tervo, joka sivaltelee kaikkia ja kaikkea Uutisvuodossa. Parissa edellisessä kirjassaan, Ohranassa ja Troikassa Tervo oli erilainen. Lukija pääsi esim. Troikassa sisään niin punakomentaja Elias Rossin kuin kenraali Mannerheimin ajatusmaailmaan. Uusimmassa kirjassa naurattavat pääministeri Lahnasen epätoivoiset yritykset päästä median suosioon, mutta ei mediakaan kirjassa ole pyhä. Pääministeri pelastautuu opiskelemaan maitotölkin hintoja valepuvussa tai vessan eriöön, mutta sinnekin ilmaantuu teflonpintainen ulkoministeri muistuttamaan omasta erinomaisuudestaan. Alku naurattaa, loppu vähemmän. Pidin Tervon edellisistä kirjoista enemmän.

Nobelisti Ceausescun Romaniassa

2009-12-23T06:18:00.000-08:00

En anna yleensä itselleni lupaa jättää kirjaa kesken ennen kuin olen lukenut 50 sivua. Herta Müllerin Sydäneläimen luin kokonaan ja siihen pääsi vasta sisälle noiden pakkosivujen jälkeen. Kirjan minä kertoo omasta, perheen ja opiskelutovereiden kohtaloista Romaniassa Ceausescun aikaan; vakoilusta, pidätyksistä, petoksista ja itsemurhista. Kirja koostui pienistä katkelmista, jotka veivät tarinaa eteenpäin ja henkilöitä yleensä umpikujaan tai valaisivat tapahtumia toisesta näkökulmasta. Kielen käyttö viehätti välillä, muuten en kirjasta pitänyt.

Maaninkavaara

2009-12-05T02:40:00.000-08:00

Miika Nousiaisen esikoinen Vadelmavenepakolainen käsitteli ruotsalaisuutta ja tämä toinen kirja Maaninkavaara kertoo urheiluhulluudesta. Kirjan kertojina ovat isä ja tytär, Martti ja Heidi. Martin maailmankäsityksen on muovannut kestävyysjuoksu. Hän haikailee V-linjaa: Väätäinen-Viren-Vasala-Vainio ja panee perheensäkin haikilemaan. Martti on valmentanut perheen Jarkko-poikaa juoksijaksi lupaavin tuloksin. Kilpailumatkalta palatessaan Jarkko katoaa laivasta. Isää lohduttaakseen Heidi rupeaa juoksemaan ja isän valmennettavaksi, varoituksista huolimatta. Oikeastaan hän haluaisi kuvataidelukioon ja tavallista koululaisen elämää. Isän intohimoinen juoksuvalmennus ei anna siihen mahdollisuutta.

Kustantajan mainos takakannessa puhuu hulvattomasta uutuudesta. Kyllä kirjan överiksi viety juoksuihannointi nauratti. Samalla kirjailija kuljetti vakavaa juonta siinä rinnalla, niin että itketti. Näin syntyi hyvä kirja.

Kirjallinen urheiluinnostus sai ilmaa siipien alle. Tänä syksynä on ilmestynyt myös Tuomas Kyrön 700 grammaa. Siihen pitänee tarttua seuraavaksi, kun ovat puhuneet siitä huikean Juhani Peltosen Elmon perinteen jatkajana.

INHIMILLISEN ALENNUKSEN KESTÄVÄ KIRJO

2009-11-22T05:15:00.000-08:00

Horace McCoyn romaani Ammutaanhan hevosiakin ilmestyi vuonna 1935. Teos on vähemmän tunnettu kuin sen pohjalta 70-luvulla tehty elokuva, joka sekin on lainattavissa kirjastostamme. En ole nähnyt elokuvaa, enkä tajunnut pehmeäkantista pokkaria silmäillessäni, että edessä olisi sydäntä särkevä sukellus inhimillisen alennuksen pohjamutiin. Siis jo yli seisemänkymmentä vuotta sitten sekoiltiin aivan aidossa BB-hengessä. Silloin tanssittiin maratontansseja, nyt pyllyillään poreammeessa, mutta sama kaiku on askelten. Kun elämänarvot ovat menneet sekaisin kuin Tempakan Liisan mekko, on julkisuuteen päästävä hinnalla millä hyvänsä.
McCoyn mestarillinen teksti vaikuttaa nykylukijaan kuten se vaikutti aikanaan Jean-Paul Sartreen, jonka mielestä McCoy oli ensimmäinen amerikkalainen eksistentialisti. Ei niin, että amerikkalaiset itse olisivat häntä arvostaneet. Ei sillä arvostelukyvyllä eikä niillä elämänarvoilla. Pieneen suureen romaaniin on Peter von Bagh kirjoittanut omat ansiokkaat reunamerkintänsä, jotka alkavat Clifford Odetsin ajatuksella siitä, että elämässä pitäisi olla hitunen arvokkuutta. Niitä, joiden elämässä sitä ei ole, ei ole syytä halveksia, ainoastaan sääliä. Sen opin McCoylta.

Idiootin valinta

2009-11-16T05:13:00.000-08:00

Tässä en todellakaan puhu Finlandia-ehdokkaista, vaikka olinkin lukenut niistä vain yhden. Otsikko on nimenä Marjo Heiskasen esikoiskirjalla, josta kovin pidin - niin kummalliselta kuin se aluksi tuntuikin.
Kirjassa 14-vuotias Nisse-poika kertoo blogissa elämästään ja äiti Maisa saa äänen ihan muuten vaan. Nisse on ilmeisen lahjakas kaveri, joka valittelee kyllä koulutöitä, mutta päättää sitten ottaa kympin melkein kokeesta kuin kokeesta - ja tekee sen. Maisan Nisse luokittelee hulluksi ja hetkittäin lukija saa myös Maisan omista osuuksista sekopäisen kuvan. Syytkin kyllä selviävät, mutta tässä niitä ei ole syytä paljastaa. Isä asuu uuden perheensä kanssa, mutta ei ole kokonaan poissa kuvioista
Erityisesti pidin Nissen blogimerkinnöistä. Ne avasivat minulle aivan uuden kielellisen maailman, joka on ilmeisen tuttu irkkaajille tai naamakirjan käyttäjille. Ilosta kipristelin, kun Nisse väittää mesetyksen olevan pikkutyttöjen puuhaa. Nissen blogimerkinnät ja aineenpätkät ovat raikasta ja reipasta luettavaa. Niiden kautta kirjaan tulee myös valoisuutta ja uskoa tulevaan.